Laulajainen, Keijo Johannes

Toinen niistä, joiden ylitse jokainen aalto oli lyönyt, etsii katseellaan veljeään.

Valkoiset sormet ovat poissa veneen köliltä. Hän katsoo kysyen poikaan, joka ylhäältä näkee koko ajan taistelun, ankaran taistelun elämästä ja kuolemasta.

- Mis Vile?

Poika nyökkää päin hyökyä, joka voitollisena rientää rinta pystyssä, vaahtopäät harjallaan vinhasti tanssien, mahtavana vyöryen edelleen uusia uhreja etsien.

Hänellä ei enää ollut veljeä. Veli oli taistellut taistonsa loppuun.

Armelias Jumala oli suonut hänen sielulleen rauhan.

Ja hänen vaimolleen, joka sydän tuskaa ja pelkoa tulvillaan, pientä poikaansa rintaansa vasten puristaen odotti rannalla isän, rakkaansa, kotiintuloa - hänelle Jumala antoi raskaan kiven sydämeen, niin, että hänen käyntinsä muuttui kumaraksi, kuin vanhan naisen. Hänen katseensa oli iloton, vain tuskaa kuvastui siitä. Hänen päivänsä täyttyivät kyynelistä ja hänen iltansa olivat autiot, kuin erämaa. Eikä pitkä yö hänelle lepoa antanut. Sillä hänen sydämensä oli kuollut.

Sinä, laupias Jumala, joka myös ankaraksi sanot itsesi, olet elämän antanut tuolle vaimolle. Miksi sen häneltä pois otit - ja hänet kuitenkin tänne jätit? Miksi kiven hänen sydämensä tilalle pistit, niin ettei hän rakkautta tunne, ei kirkasta hymy hänen kalvakoita kasvojaan, ei helähdä naurunsa heleästi kuin ennen, ei askel sukkulana sujahda. Hänen silmissään asuu kuoleman tyhjyys.

Suuri Jumala, Sinä, joka laupeudessasi annat aurinkosi paistaa niin hyville, kuin pahoillekin, anna meille myöskin silmät, joilla voimme sen nähdä, korvat, joilla kuulemme Sinun sanaasi ylistettävän ja sydän, jossa voimme riemuita Sinun suuresta laupeudestasi, josta olet meille tämän armon ja onnen suonut.

Tuo vaimo näki aurinkosi. Se loisti hänelle hänen rakastettunsa silmistä. Kun nuo rakkaat silmät otettiin häneltä pois, sammui aurinko hänen taivaaltaan. Hän kuuli rakastettunsa kuiskaavan hänelle rakkaita ja helliä sanoja ja ylisti Jumalaa, joka hyvyydessään on antanut hänelle paljon rakkautta, onnea ja aurinkoa. Ja hänen sydämensä oli avoin hyvyydelle, siellä asusti rakkaus - rakkaus, joka kaikki voitti, kaikki kärsi ja kaikki anteeksi antoi - Jumalan rakkaus.

Jumalani, miksi pistit kiven sen tilalle? Miksi?

Isällä ei ollut enää veljeä. Mutta oli veljen vaimo. Suuret tuskaiset silmät; ne syyttävät: Miksi minun mieheni? Miksi rakastettuni? Miksi? Miksi?!

Kysymys paisuu suuremmaksi, vaativammaksi. Hän ei pysty siihen vastaamaan. Ei pysty.

Vaivalloisesti hän saa sormensa irti veneen laidasta - ne ovat kuin jäätyneet siihen kiinni.

- Sano Hiljal terveisii! Mie lähen ja Ahtin valtakuntua.

Nämä olivat isäni viimeiset sanat.

Suuri hyöky tulee kohisten, vaatien uhriaan. Kun se on ohi, on veneen kölillä enää vain vapiseva nuorukainen, jonka katse on kuoleman kauhusta laajentunut.

Isäni ei koskaan saanut tietää, että hänellä tulee olemaan toinenkin poika. Veljeni syntyi noin kuusi kuukautta tuon myrskyisen päivän jälkeen.

Isä, laupias Jumala on antava sinulle anteeksi kaikki sinun syntisi.

Taistelu oli kestänyt kolme tuntia. "Kolme tuntia kestänyt taistelu elämästä Laatokalla", otsikoi Käkisalmen Sanomat seuraavana päivänä. Kolme tuntia - kolme tuntia taistelua, jota moni olisi kestänyt tuskin kolmea minuuttia. Kolme tuntia, joita ei voi verrata vuosiin. Ne olivat iäisyyden mittaiset - ajasta iäisyyteen.

Tuo poika, nuorukainen, vielä alle kaksikymmenvuotias, hän elää näinä hetkinä vuodet ja vuosikymmenet - hän käy kuoleman portilla saakka. Mutta hän on palaava sieltä - vielä tämän kerran.

Kun kalastusvene löytää hänet, ei hän ymmärrä mistään mitään. Hän ei ymmärrä, että pelastus on tullut. Mutta hän on pelastunut. Hän yksin.

Kouristukseen jäätyneet sormet puristavat veneen kölistä, vaikka tajunta onkin jo sammunut. Kuoleman koura oli puristumaisillaan nyrkkiin sammuttaakseen nuoren elämän liekin. Pelastus oli tullut yhdennellätoista hetkellä.

Järvi oli ravoissaan. Se oli menettänyt yhden jo varmana pitämänsä uhrin. Mutta sen raivo oli aiheetonta. Muutaman kuukauden kuluttua se sai uhrinsa, kun syksyn pakkanen oli kutonut houkuttelevan ansansa leppyneen järven ylle, ja se pyydysti järvelle lepytysuhreja.

Poika oli toipunut jo taistelun rasituksista. Hän oli polkupyörällä ylittämässä järveä. Tällä kertaa oli taistelu lyhyt. Vain lakki jään reunalla kertoi kuoleman voitosta.

Kahden leskivaimon tuskaiset, itkettyneet silmät lakkasivat kysymästä: Miksi? Sillä tutkimattomat ovat Herran tiet ja käsittämättömät Hänen aivoituksensa.

-----

Kerron sinulle, että syntymäkotini oli tyypillinen karjalainen talonpoikaistalo. Isäni ja hänen kaksi veljeään, joista toinen oli myöskin naimisissa, asuivat kaikki tuon saman katon alla, kuten oli tapana vielä silloin. Isäni vanhemmat olivat myöskin molemmat elossa. Kalastus oli pääasiallinen elinkeino, mutta myös karjaa oli ja maata viljeltiin, niin että leipää oli omasta takaa.

Talo oli aivan järven rantatörmällä. Sen toisen sivun ikkunat olivat järvelle päin. Niistä näki kauas järven ulapalle. Niistä ikkunoista katsoi äitini tuska sydämessä aina, kun isä lähti pyydyksiä kokemaan tai laskemaan: Palaako vielä terveenä ja elossa? Ja niistä ikkunoista katsoen valtasi suuri helpotus ja ilo hänen sydämensä, kun tuttu vene laski rantaan ja terveinä ja reippaina kävivät miehet sieltä saalista purkamaan. Niistä ikkunoista näki hän myös, kuinka ilo, onni, elämänturva ja tuki purjehti pois hänen elämästään. Niistä ikkunoista tuli tuska ja kalvava kaipaus hänen elämäänsä.

Tuli enemmänkin - vääryys, josta Raamatun sanat kuuluvat: "He söivät lesken leivän ja ottivat orpojen osan". Mieron tielle, kodittomaksi, hyljeksityksi, neljä nälkäistä suuta ruokittavana, suru sydämessä, joutui äitini lähtemään.

Taakka oli suuri. Äidistäni tuli vanha nainen. Valkoista tuli ohimoille ja selkä painui kumaraan. Mutta hän kesti. Taakka ei sittenkään ollut liian suuri. Jumala kyllä tietää, miten paljon meistä kukin jaksaa. Taakkamme on oleva sen mukainen.

Suru ei kohdannut yksin äitiä. Isäni isä ja äiti menettivät myös kaksi rakasta poikaansa yhdellä kertaa. Suru oli poikien isälle liian suuri. Muutama vuosi isäni kuoleman jälkeen, eräänä kauniina toukokuun päivänä, hän ottaa rannasta veneen, soutaa sen peilityynelle järvelle, irrottaa veneestä pohjatapin ja vaipuu hänkin - hitaasti ja arvokkaasti - Ahdin valtakuntaan.

Hänen kaipauksensa oli käynyt suuremmaksi, kuin hän saattoi kestää. Ihmiset sanoivat häntä hulluksi, mutta minä sanon heille: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi.

Kun isäni isä oli poissa, jäi hänen nuorin poikansa isännäksi taloon. Vanha äiti ja kaksi miniää isästä orpoine lapsineen... Kuinka sanookaan sananparsi sattuvasti: "Toisen kuolema on toisen elämä" - nuorin veljistä sai elämän. Tähän asti oli hän ollut viimeisenä listalla: oli vanha isä, isäntänä, oli kaksi vanhempaa veljeä - nyt oli vain hän, isäntä.

Niin - oli tosin kaksi leskeä ja lapset, oli vanha äiti, mutta hän oli isäntä talossa. Hän ei kaivannut enää äidin hellää huolenpitoa, ei hyviä neuvoja, ei varoituksia. Nuo vaimot eivät hänen elämäänsä sulostuttaneet, eivät hänen vuodettansa lämmittäneet. Ne eivät olleet hänen vaimojaan. Eivätkä nuo lapset hänen polvellaan kiikkuneet, hänen syliinsä juosseet, eivätkä isäksi sanoneet. Eivät ne olleet hänen lapsiaan.

Mitä helvettiä ne kaikki tekivät hänen talossaan! Hän ei heitä tarvinnut, ei kaivannut, ei suvainnut - isäntä. Isännällä on valta määrätä, ketä hänen talossaan asuu. Ja isäntä määrää.

Minä muistan - oli alkutalven pimeä ilta, oli ollut pakkanen, lunta satoi. Suuret valkoiset lumihiutaleet leijailivat pehmeästi valkoiseen maahan. Minä istun reessä äitini vieressä vällyn alla. Sisareni istuvat vieressäni ja veljeni on äidin sylissä. Kuskipukilla istuu äitini isä. Hän on tullut noutamaan meitä pois kotoamme, pois isämme kodista.

Nyt ei meillä ollut enää isää, ei ollut isän kotia, ei täällä kylmässä rakkaudettomassa maailmassa. Isän koti on Taivaassa nyt, niin sanoi äitini minulle. Tuolta Taivaasta katseli isä nyt, kuinka hänen vaimonsa ja lapsensa lähtivät mieron tielle.

He katsovat suurin, kirkkain, ihmettelevin lapsen silmin, kuinka talojen valaistut ikkunat vilahtelevat ohi, kuinka puut tien reunalla aavemaisina heittävät tummia varjoja heidän yllensä, kuinka valkoiset lumihiutaleet hiljalleen leijailevat alas heidän jalkojaan peittävälle vällylle, värjäten sen valkoiseksi.

Oli lämmintä. Oli ihmeellistä istua siinä vällyn alla ja nähdä kaikki tämä outo ja ihmeellinen. Vain äidin silmistä valuivat kyyneleet.

- Äiti, mennäänkö me isän luokse Taivaaseen? Mennäänkö, äiti?

Vain kyyneleet valuivat äidin silmistä.

Miksi äiti itkee? Ei ollutkaan enää niin ihmeellistä istua siinä vällyn alla, nähdä uusien valojen tulevan ja menevän. Tuli outo pelko: me ei mennäkään isän luokse, äidillä on paha mieli, äiti vain itkee. Mihin tuo setä meitä vie?

Metsä tien reunalla näyttää synkältä, pelottavalta. Minä puristaudun äidin kylkeen ja värisen. Minua pelottaa. Äiti käskee panna silmät kiinni ja nukkumaan.

Pian on uni saanut valtoihinsa pienet, orvot matkaajat. Reen jalas soittaa kehtolaulua ja neljä koditonta orpoa uneksii uudesta onnellisesta kodista: "Rakas isä siellä Jumalan luona, uudessa kodissa, älä ole surullinen, me tulemme jo sinne, uuteen kotiin. Sitten emme koskaan enää lähde luotasi pois... sitten olemme kilttejä. Isä, otathan minut polvellesi kiikkumaan? - minun on ollut niin ikävä sinua. Isä... rakas isä!"

Vain äidin silmistä valuivat kyyneleet.

----

Katkelma romaanista Elämän oppivuoteni

----

Äiti, tuo maailman kaunein sana. Tuo sana, joka sisältää lähes kaiken maailman epäitsekkyyden, uhrautuvaisuuden, hellyyden, ja rakkaudestakin sen jaloimman ja puhtaimman osan. Tuo sana, joka kertoo naisen arvokkaimman ammatin, joka on naisen korkein arvosana, ikään kuin kruunu naisen päässä. Aina, kun tuo sana lausutaan, sisältyy siihen tiedostettu taikka tiedostamaton rakkauden tunnustus. Äiti - tämän arvokkaan arvosanan oli lempinimekseen saanut meidän osastomme hoitaja, nuori kaunis nainen, vaaleat kutrit, pyöreät naiselliset muodot, hymyilevät kasvot.

Hän hoiti meitä hellästi - kuin äiti - hän oli tämän lempinimen ansainnut.

Aamuisin Äiti tulee herättämään meidät, hän mittaa meiltä kuumeen, mittaa sydämen sykkeen. Hän tuo meille aamiaista, päivällistä ja illallista.

On aamu, odotan Äitiä. Odotan jännittyneenä Äitiä. Makaan yksin isossa huoneessa, sängyssäni, peiton alla. Lämpö mitataan - kuumetta ei juuri ole - mutta sydämen syke oli tavallista nopeampi. Äiti menee pöydän luokse, siellä on lehtiä, ja siellä on kuvia, joita olen aikani kuluksi piirtänyt. Pidän piirtämisestä, olen pyytänyt paperia ja kynän, piirrän ahkerasti joka päivä. Katson lehdistä kauniita kuvia, joita sitten piirrän. Äiti on katsonut piirroksiani ennenkin, mutta nyt on piirroskasan päällimmäisenä kuva, joka erikoisesti kiinnostaa häntä.

Tarkkailen peiton alta, vain silmät - jännittyneet, uteliaat, ehkä hiukan pelokkaatkin silmät - peiton reunan ulkopuolella. Seuraan Äidin reaktioita.

Yht'äkkiä, paperi vielä kädessään, hän suorastaan syöksähtää sänkyni luokse. Hädin tuskin ehdin vetämään peiton pääni yli, Äiti istuu sänkyyni ja kiskoo peitettä päältäni, hokien

- Keijo, Keijo, Keijo

Pidän peitosta epätoivoisesti kiinni, ja vedän sitä pääni yli. Olen yllättynyt Äidin reaktiosta, olin odottanut sitä jännittyneenä, vähän peloissanikin, ja ennen kaikkea häpeissäni. Häpesin tekoani, häpesin itseäni. Miksi häpesin? Olinko tehnyt jotakin halpamaista, hävettävää, olinko häpäissyt itseni, vai kenties Äidin? Olinko loukannut häntä?

- Keijo, Keijo

Äiti toistaa tuota sanaa kiihkeästi.

Epäilemättä hän on kokenut jonkin asteisen järkytyksen - liikutuksen. Hän on lukenut rakkauden tunnustuksen. Elämänsä ensimmäisenkö? Siksikö hän ei osaa sanoa mitään muuta, kuin hokea nimeäni, ja kiskoa epätoivoisesti peitettä kasvoiltani. Hän olisi halunnut nähdä sen pojan kasvot, joka rakastaa häntä. Olihan hän ne nähnyt jo usean kuukauden ajan. Mitä hän olisi tehnyt ja sanonut, jos olisi nähnyt nuo kasvot tuolloin, jolloin hän ei pystynyt sanomaan muuta, kuin toistamaan nimeäni yhä uudelleen ja uudelleen.

Viimein hänen on pettyneenä annettava periksi, minä oli voimakkaampi: peitto pysyi kasvoillani. Mitä sitten oli tuossa kuvassa, joka oli näin voimakkaan reaktion aiheuttanut? Siinä oli vaalean, nuoren, kauniin tytön kuva. Kultakutreineen, sinisilmineen, punahuulineen, nuori kiinteä povi terhakkaasti pystyssä. Siinä oli Äidin kuva. Ja toisessa nurkassa, pieneen mittakaavaan kutistettuna, oli lyhyttukkaisen polvihousuisen pojan kuva. Väliin oli piirretty syvä kanjoni. Ja pikkupojan suusta lähti puhekupla, jossa oli teksti: "Äiti, minä rakastan sinua! Mutta välillämme on syvä kuilu".

Siinä se oli, kaikessa traagisuudessaan, elämäni ensimmäinen rakkauden tunnustus. Kirjallisena ja kuvallisena esityksenä. Suulliseen esitykseen en olisi pystynyt. Siinä oli elämän tragedia, siinä oli rakkauden tragedia. Välillämme oli kuilu. Vai oliko? Ja miten syvä se oli? Epäilemättä se kuilu oli olemassa. Ymmärsin toki kipeästi, että oli vasta neljätoistavuotias pojankoltiainen, köyhä orpopoika huonoissa repaleisissa vaatteissa. Äiti oli nuori kaunis nainen. Epäilemättä hän odotti satuprinssiä, rikasta ja kaunista kuninkaan poikaa. Minä edustin lähinnä kerjäläistä, rakkauden kerjäläistä. Mutta ehkä satuprinssi - kuninkaan poika - viipyi Äidinkin elämästä. Ehkä hänkin odotti kiihkeästi, ja kaipasi rakkautta. Kenties hän ajatteli, että: jospa siellä peiton alla sittenkin on satuprinssi, joka on tullut häntä noutamaan. Ja siksi hän epätoivoisesti kiskoi peittoa kasvoiltani, nähdäkseen onko?, onko siellä sittenkin prinssi, eikä köyhä, orpo karjalaispoika?

Vilkkaan mielikuvituksen omistava herkkä poika, yksin viikkokaupalla kulkutautisairaalassa, ikävöiden ja kaivaten. Ikävissään ajankulukseen rakenteli, piirteli rakkaustarinan. Sen ehkä Äitikin tajusi, hetken lumouksen haihduttua ja sydämen sykkeen tasaannuttua normaaliksi.

Äidin tullessa seuraavan kerran huoneeseen en enää vetänyt peittoa pääni yli. Äiti oli tavanomaisen herttainen ja ystävällinen. Yleensä hän aina hymyili kauniisti. Hän katsoi minua tavallista pitempään - tutkistellen. Ei hän kysynyt, rakastinko minä todella häntä. Emme puhuneet siitä, mutta varmasti hän näki vastauksen katseestani:

- minä rakastan sinua, Äiti.

----