Pääkkö, Eija

Motto:
"Kaikki vaikuttaa kaikkeen."
Olen kiinnostunut taiteista, tieteistä sekä taloushistoriasta. Kirjoittajana olen määrätietoinen ja vien prosessit loppuun asti.

Nobelisti Doris Lessing on sanonut, että kirjailijan kannattaa toimia työelämässä sekä hankkia elämänkokemusta ja alkaa kirjoittaa vasta sitten. Nämä esikuvani sanat rohkaisivat minut toteuttamaan nuoruuden haaveeni.

Ihminen, luonto ja yhteiskunta ovat läsnä teoksissani, mutta eri tavoin kuin tieteellisessä kirjoittamisessa tai viranomaisraporteissa.

Elämäkertatietoa

Asuinpaikka:
Pyhäjärvi 1954-1955, Lieksa 1955-1974, Joensuu 1975-2004, Liperi 2005-

Perhesuhteet:
Naimisissa, kaksi lasta

Ura:
1973 ylioppilas, Lieksan lukio
1997 yhteiskuntatieteiden tohtori, Joensuun yliopisto

Opettajan ammattipedagogiset opinnot, Jyväskylän yliopisto

Työura pääosin julkisella sektorilla, pisimpään yliopistossa tutkijana ja lääninhallituksessa sivistystoimentarkastajana

Syksystä 2009 vapaa kirjoittaja, kirjailija

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Muu tuotanto

Lastenkirja:
Taivassilmät : satu lapsille ja aikuisille. Kustannuskynnys 2014

Omaelämäkerrallinen henkilöhistoria:
Kadonneen omainen. Kustannuskynnys 2013

Sukukirja:
Vaarien talot : Haapamaa-Pääkkö 1685-2011. Books on Demand 2011

Kolumneja ja lehtiartikkeleita vuosilta 1999-2013

Yliopiston työvuosilta 1986-2000 opinnäytteitä, tieteellisiä julkaisuja ja evaluointeja

Lääninhallituksen työvuosilta 2000-2009 raportteja, arviointeja ja oppaita

Tekstinäyte

Saimaan vartija, norppa nimeltä Kelpo Kerääjä, katseli railon reunassa Syrjänsaaren suuntaan. Sykerö hakkasi jäätä saaren lähellä. Kun avanto valmistui, Kelpo pulahti heti näkyville. Sykerö tervehti reippaasti ja kysyi ystäväänsä oppaaksi Uhanalan matkalle.
- Tulen mielelläni, Makka Sykerö, mutta vasta jäiden lähdettyä.

- Kiitos. Joudummeko heti lähdön jälkeen Uhanalan aikaan? Se olisi rankkaa.

Kelpo sukelsi miettimään asiaa. Pintaan noustuaan se sanoi:
- Toiseen aikaan meno ei suoraan onnistu. Mutta reitin Uhanalaan voit valita vapaasti, kuten me norpat teemme.

Sitten se naurahti ja tirkisteli veikeästi pulastaan.
- Sinä se vain jaksat naureskella, Sykerö sanoi. - Mistä oikein saat tuon ilosi ja hymyilevän ilmeesi? Aikoinaan ihan häpesin, kun jatkuvasti nauroimme vedet silmissä. Minäkin tyhjää kikatin.

Lempeä norppa kertoi ikivanhan viisautensa.
- Sykerö tukkasykerö, se sanoi hellästi. Olimme hämillämme, ja silloin nauru suojaa naurajaa. Se vaimentaa pelkoa ja pahaa mieltä. Muistatko, kuinka yritimme jatkuvasti keksiä uusia naurunaiheita?
- Ai millaisia?
- No hihitimme kömpelöille yrityksillemme nousta jäälle talven railoista. Sitä nauroimme, kun oma räpylä lipsui. Nauroimme samealle vedelle, jota tehtaat valuttivat Saimaan vesistöön. Rumaa vettä, hekotimme. Kitkerää, ihan kiemurtelimme naurusta. Moni rantapesivä ihminen sitä ihmetteli.
- Tuota en olekaan aikoihin muistanut, Sykerö sanoi. - Elämä on kuin vaaka, joka pitää saada tasapainoon. Iloa ja naurua pitää olla paljon, jos on suuremmin surun aihetta.

Norppa nyökytteli ja teki lähtöä toisille vartiopaikoilleen.
- Kuule, minun on nyt mentävä, mutta nähdään jäiden lähdettyä, se sanoi. - Tavataanko Kirjasaaren rannassa - siellä, missä ensimmäisen kerran kohtasimme?
- Sopii, Sykerö sanoi helpottuneena. Norpan tiedot menneistä ajoista olivat vertaansa vailla. Hyvä opas oli saatu.

[Taivassilmät. Kustannuskynnys 2014, s. 11-12]