Pohjois-Karjalan kivet ja kalliot kertovat

Miten maankamaran suur- ja pienmuotojen syntyä on eri aikoina selitetty? Vedenpaisumukseen ja jääkauteen pohjautuvat selitysmallit kilpailivat keskenään läpi 1800-luvun. Miten eri selityksiä perusteltiin ja miksi kisa kesti niin pitkään? Hämärät rotkot ja luolat, kookkaat kivenlohkareet, kallioiden kummalliset kirnut ja kupit ovat siivittäneet ihmisen mielikuvitusta synnyttäen uskomuksia ja tarinoita, joista osa periytyy kauas esikristilliseen aikaan, osa myöhempiin tapahtumiin. Luonnossa liikkuvan ihmisen mielenkiinto kohdistuu - kulkemiseen vaikuttavien maastonmuotojen ohella - ensisijassa elolliseen luontoon, kasveihin ja eläimiin. Lajien runsaus ja monimuotoisuus, värit ja äänet tuovat eloa ja vaihtelua maisemaan tehden sen kaikin aistein koettavaksi. Ymmärrettävästi myös luontoa käsittelevä kirjallisuus, kuten myös radion ja television luonto-ohjelmat, ovat kohdistaneet päähuomionsa kasvi- ja eläinmaailman ilmiöihin. Satunnainen samoilija kohtaa luonnossa kuitenkin myös elottoman luonnon, maa- ja kallioperän, erikoisia suur- ja pienmuotoja, jotka kummastuttavat kulkijaa ja herättävät pohtimaan niiden syntyjä syviä. Geologien ja luonnonmaantieteilijöiden tuottamaan tietoon pohjautuva maantiedon kouluopetus toki tarjoaa meille valmiiksi pureskellun selityksen maamme pinnanmuotojen kehityksestä: viime kädessä ne ovat runsaat 10 000 vuotta sitten päättyneen jääkauden aikaansaannosta. Mutta kuinka asiat ymmärrettiin ennen jääkausiteorian esilletuloa ja miten tähän teoriaan päädyttiin, sitä eivät koulukirjat kerro eikä opetuksessa ole riittävästi aikaa asiaan paneutua. Jotta nämä geologian historian käännekohdat eivät tyystin unohtuisi, on syytä palauttaa mieliin tämä inhimillisen ymmärryksen matka mytologiasta maantietoon. Eritoten pohjoiskarjalaisia lukijoita ajatellen käytän asioiden havainnollistamiseen pääosin oman maakunnan alueelta poimittuja esimerkkejä. Luonnossa poikkeavuus vetää helposti huomion puoleensa. Peruskalliota leikkaavat