Amiraali

Vahvasta kielenkäytöstä energiansa saava nuortenromaani kertoo lukioikäisestä Niilosta, joka alkaa nähdä itsensä ja ympäristönsä toisin silmin. Ilahduttavaa lukea tällaista sukupuolibinäärin ulkopuolelle kurottelevaa kertomusta, joka on sujuvalukuinen mutta myös muodolla leikittelevä. Teoksessa proosatekstiin nivoutuu päähenkilön kirjoittamia runoja, tärkeiden kokemusten kuvausta säemuodossa ja puhelinviestittelyä ystävän kanssa (viimeksi mainittu toki on nykynuortenkirjojen peruskauraa). Teräs on hienosti sulauttanut eri elementit sydämelliseen tarinaan, joka ydinrakenteeltaan on perinteinen coming-of-age, mutta temaattiset ja tekstuaaliset variaatiot tekevät siitä tärkeän ja kiinnostavan. Amiraali nimenä viittaa perhoseen, ja ympäristönäkökulma tuodaan myös nuorten huolena esille. Loppusivuilla itketti vähän. Teräs tavoittaa romaanissaan nuoruudesta jotain todella haikeansuloista.

”Jokin puristus mun vatsanpohjassani alkaa hellittää, kaikki mussa pehmenee, ikään kuin laajenee ja mä kasvan, saan lisää pituutta. Hetkittäin musta tuntuu siltä kuin pystyisin lentämään vaikka kattojen ylle vain kohottautumalla varpailleni.” (s. 67)

”Sanat on tehty sitä varten, jotta maailma olisi helpompi käsittää, mutta kaikki eivät mahdu niihin. Monet sanat ovat lasihelmiä, joita mulle on jaettu, mutta joista en löydä itselleni oikeaa väriä.” (s. 119)

”– – jäseniini leviää painottomuuden tunne, sydämeni jättää lyönnin välistä ja mä ajattelen, että olisipa maailma sellainen, ettei aina tarvitsisi uskaltaa niin paljon.” (s. 159)