Johdatus pimeään

Tanssiva karhu -palkittu runokokoelma on tyyliltään sellainen, että kutsun sitä ajattelurunoudeksi, ehkä se on osittain aforististakin. Kirja vie pimeyteen, sen sisään, läpi, toiselle puolelle. Ajatus ja todellisuus, mitä ne ovatkaan, muotoutuvat yhdessä runon kanssa, mikä se onkaan, ja omenoilla on jokin roolinsa asiassa. Ne ovat helppo esimerkki? Ehkä sitten niin; entä kun ne ovat soseena? Aukeamalla voi edetä omasta katkeilevasta sähkövirrastaan ruohonkorsien ja pimeän naapurin rakastamiseen, se kuulostaa hieman raamatulliseltakin. On luovuttava tullakseen täydeksi, todella; voiko olla omistamatta? Pimeä on maailmanjärjestyksen romahdus, todellisuus - siitä voi lähteä liikkeelle?

”Teemme väsymätöntä työtä kaiken pystyssä pitämiseksi, / ja kuitenkin se väsyttää.” (s. 32)

”Tuuli tuulee, mutta toivoisin, että ehtisin ymmärtää jotain ennen kuin valot palavat loppuun” (osa sivuista on mustia ja sivunumerotta)

”Tässä tilanteessa ruohonkorsia voi yhtä hyvin rakastaa.” (s. 72)