Terra Nova

Dystopiaväsymys, kaipuu utopioihin, johonkin uuteen järjestykseen. Tämä tuntuu olevan kasvava ilmiö ja toive, kun ahdistus tulevasta on lyödä lakoon. Yksi vastaus on Terra Nova = lat. uusi maa = Auringon takana sijaitseva maan kaltainen planeetta = amerikkalainen tv-sarja = halpavaateketju = lautapeli = unelma patriarkaatin jälkeisestä sivilisaatiosta. Alleviivasin listan viimeisen määritelmän. Erityisesti tuntemani feministit ovat viime aikoina alkaneet kaivata utopioita. Lähestyn käsillä olevaa teosta feministisen luennan kautta, vaikka se tarjoaa aineksia ja mahdollisuuksia myös paljon muuhun.

Tiina Lehikoisen runokokoelma ilmestyi tänä keväänä Poesialta. Sen lukeminen vaatii rauhallista omaksumista, ja tekstien lähelle pääsemisessä auttaa juuri näkökulman ottaminen. Kuuntelin ennen tämän kirjoittamista podcast-jakson, jossa käsiteltiin mm. sukupuolen vaikutusta luontosuhteeseen. Luonnonsuojelu nähdään yhä feminiinisenä toimintana. Kokoelmassa lähdetään liikkeelle uuden huomisen maailmoista, ja löytöretkeilijä Kolumbus saa tulla kutsutuksi vain K-kirjaimella. Hänen laivojaan, jotka ovat nimiltään feminiinisiä, kutsutaan koko nimillä. K:n laskelmissa maapallon ympärys on kutistunut huomattavasti, mutta numeroita voidaan muuttaa, "K:n totuuden edessä maailma on valmis kutistumaan" (s. 13). Kuka määrittelee maailmassa totuuden? Niin. "värit ovat suhteellisia / ne saavat arvonsa suhteessa toisiin väreihin / totuudet suhteessa toisiin totuuksiin" (s. 15). Puhuja on Meksikossa, veri vuotaa; presidentti T kaipaa muuria, katkeamatonta ja läpäisemätöntä fyysistä estettä, joka vaarantaa ihmisten lisäksi eläimet. Mutta mies haluaa aidata, suojata ylpeytensä.

Runot etenevät säkeinä, välillä proosan muodossa, välillä lauseiden sirpaleina. Ne muodostavat joskus rykelmiä, ovat monen sivun mittaisia, liikkuvat reunasta toiseen. Keinot ovat käytössä, niitä voidaan käyttää. Historiaa ja asiatietoa hyödynnetään aineksina, "ainakin muutamat tarinoista olivat tosia" (s. 31). On esimerkiksi Frida, jonka kulmakarvoista puhuja näki unta "tuhansien muiden tyttöjen tavoin", mutta rakkauden sijaan hän ja Frida valitsivat housut, aina. Onko se vapauden hinta, aina? Väsymys himoamiseen; Edith Södergranin "Maa jota ei ole"-runo yhdistyy tekijän omaan tekstiin. Siihen maahan on päästävä, jotta voisi olla vapaampi.

Symboliikka tulee kasveista, maasta, vedestä. Sieltä tulevat pysyvyys, syklit; on kasvatettava, vaalittava. Sellainen on uusi aika. Sitä ennen pitää sukeltaa murheen aikaan, SlutHate-foorumien pimeyteen, kielet ja poetiikat ovat kakofoniaa, vallanhakua. Sen jälkeen päästään Cixousin lentoon puhaltamana kukkien aikaan, jossa "me kannamme toisiamme / ja kaiumme toistemme läpi –" (s. 74). Kukkivia tavuja, meri meissä, iholla kaikuvat silmut. Feminiinisen kirjoituksen piirteet ovat ilmeisiä. Lopussa laulavat linnut, niiden laulu kuuluu runojen väleissä. Mikromuovi ui osaksi tietoisuutta ihmisalkion kokoisena. Silti voi katsoa kukkaa, ja kukkaa ja kukkaa ja kukkaa, Gertrude Stein -viittausko? Sillä myöhemmin vielä: "sinäsinä kuin ruusu". Kansanrunoudesta jo tuttu äiti käy parsimassa poikansa kokoon. Liha tulee sanaksi; annetaan kukkia. Lopussa henkäys.

"on aika kaivaa ja kasvattaa, / kuvitella ajassa aikoja jotka ovat toisenlaisia / kuin omamme // sykliaika jossa jokainen / sykäys on syli // jossa jokainen katkos on kaivo" (s. 51)