Raivo

Missä vaiheessa tulee hetki jolloin ei voi palata, eikä toisenlainen ratkaisu ole enää mahdollinen? Eeva Rohaksen kolmas kaunokirjallinen teos Raivo on väkevä kuvaus ihmisistä, jotka haluavat jotakin mikä ei ole helposti saavutettavissa, koska muillakin on halunsa ja toiveensa. Raivo on romaanissa sekä liskon nimi että pinnanalainen tunne. Keskushenkilönä on Tuuli, kääntäjä joka haluaa erota pienen lapsensa isästä Iljasta, joka on alkoholisti. Tuuli on myös ammatillisessa kuopassa, ja umpikujassa ystävänsä Liisan kanssa – lisäksi heillä on menneisyydessä salaisuus. Tuulin tytär Luna taantuu isän hakiessa lemmikkiliskon pois. Yksi kertojalinja seuraa Elenaa, joka on toipuvien alkoholistien ohjelmassa ja toimii Iljalle jonkinlaisena tukihenkilönä.

Kuvauksen tarkkuus on alkuun hengästyttävää, teksti on niin läsnä. Aistimaailma on kirjoitettu tiiviiksi, kuvakieliset ilmaisut tuovat värejä, ja samalla kerronta on iskevää, nopealukuistakin. Ajoittain lukeminen pysähtyy väristyksiä aiheuttaviin kohtiin, ja loppupuolella mukaan tulee surrealistisia sävyjä, kertojanäkökulmatkin muuttuvat yllättävin tavoin. Äkkiä huoneen tapahtumia katsotaan kärpäsenä katosta, ja jotkin kohtaukset ovat unenomaisia – mitä kukin muistaa, mitä ei? Lapsikertojan osuuksistakin Rohas selviää hyvin. Nelivuotiaan näkökulmasta kertomisessa on aina riskinsä, tällä kertaa surrealismiin kallistuva ote pelastaa uskottavuusongelmilta. Teos sopii sekä tiivistunnelmaisen juonikertomuksen että monitasoisen ja kielellisesti kiinnostavan romaanin ystäville.

"Hiljaisuus, venyvä kuin purukumi. Se tihkuu kuolaa ja limaa niin kuin sinäkin minun päälleni ja taas sinä iniset kuin säälittävä eläin, jolla ei ole kieltä millä kertoa eikä kykyä tehdä päätöksiä. Joka kuolee, ihan kohta, ja jonka sitä ennen pitää vain päästä vähän lisääntymään." (s. 96)