Keskustelu

TuomasA

21.1.2021

Soikkelin esseet tarttuvat suuriin aiheisiin: myytteihin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa ja mediaympäristössä. Kirjoittaja on perehtynyt ja laajasti lukenut, mutta kriittisin kysymys esseen synnyssä on: miten tieto, ajattelu ja pohdinta välittyvät lukijalle? Tällä kertaa joidenkin esseiden ydintä on vaikea tavoittaa, ja lauseisiinkin kaipaisin paikoin lisää terävyyttä. Liekö juuri aiheiden laajuus se, mikä luo tällaisen vaikutelman? En ole varma, lukisinko näitä tietokirjallisina vai kaunokirjallisina esseinä, ja analysoiva kirjastonhoitajaminäni on taas häiriintynyt. ”Cityelämäntapa paranee parkkiluolassa”-esseen Vantaa-osuus on minulle kirjan paras kohta, siinä kerronta innostuu, teksti rullaa ja lukijaa hekotuttaa. Jotain vastaavaa olisin kaivannut tyyliin useamminkin. Myös essee postmodernista on hyvin kiinnostava. Yksittäisiä ytimekkäästi ilmaistuja kohtia tarttui kyllä merkintöihini. Ja hienoa, että Kulttuurivihkot on vakiintumassa marginaalisempien lajien, kuten runojen ja esseiden, julkaisijana; jatkakaa!

”Meidän uuspakanoiden on kuitenkin vaikea keksiä uusia paheita, joista voisi nautiskella ilman kristittyjen omimia synnintuntoja. Paheistahan ei ole paljoakaan iloa, jos niitä ei voi jakaa julkisesti ja tuntea samalla suloista häpeämättömyyden tuntoa.” (s. 45)

”Vantaan maaperällä on varmasti järkeviä ihmisiä, mutta ’jossakin oleminen’ ei johda haluun ilmaista olemisensa.” (s. 80)