Ehtoollinen lasikellossa

Merkittäviin kotimaisiin prosaisteihin (romaanien ja novellien lisäksi useita radiokuunnelmia ja näytelmiä) ja modernin lyriikan taitajiin kuulunut Juha Mannerkorpi (1915 - 1980) oli koulutukseltaan psykologi, mutta opiskeli nuoruudessaan myös teologiaa. EHTOOLLINEN LASIKELLOSSA on hänen toinen runokokoelmansa. Esikoisteos runonokokoelma Lyhtypolku ilmestyi edellisenä vuonna.

Mannerkorpi syntyi 28. kesäkuuta 1915 Ohion Ashtabulassa, missä hänen isänsä, kirkkoherra Kalle Mannerkorpi toimi siirtolaispappina. Nuoruudestaan saakka vaikeaa diabetesta sairastanut Mannerkorpi löysi kärsimykseen vastauksen - ei teologiasta, vaan eksistentialismista, missä ihminen jää vaille muuta vastausta kuin oleminen itsessään. Keskellä elämän arvaamattomia ja sattumanvaraisia tapahtumia, niiden tuottamaa tuskaa ja hetkellistä iloa, elämän tarkoituksettomuuteen tyytyvä löytää tarkoituksen elämästä itsestään, siitä että tarkkailee ja tuntee. Mannerkorven tuotanto sisältää myös teologisia viittauksia, jotka kuitenkin jäävät yksilön kysymysten ja itsetarkastelun sävyttämäksi symboliikaksi ja kuuluvat enemmän psykologian kuin suoranaisesti hengellisen elämän piiriin.

EHTOOLLINEN LASIKELLOSSA -kokoelman hienoimpiin runoihin kuuluvassa vähäeleisessä mutta voimakkaassa "Elän sittenkin" -runossa runoilija on liian uupunut tunteakseen mitään. Puutarhassa kävellessään hän näkee saniaisen, kuulee lehden kahahtavan jalkansa alla, iskee lapion multaan, mutta kaikki menee koskettamatta ohi, kunnes illalla hämärän tultua

"Putosi pisara. Satoi? Ei - Siis? / Järkytys, ilo kouraisi minua: minähän itkin!"

Runosarjan "Elän, kuolen...?" ensimmäisessä osassa runoilija muotoilee elämänvakaumustaan: "Sydän, unhoitat: / kun kysyt, "miksi", / ken sen takaa, / että jokin "siksi" / täytyy olla, jokin vakaa, / vankkumaton mitta, / joka määrää, minkä arvoinen / on tuo tai tämä, miksi ihmisen / on kärsittävä, miksi täytyy kuolla. // Omasta rinnastas sun kulta täytyy vuolla! / Ja jos ei vuoltavaa, no, / kysy sitten, miksi." Sarjan viidennessä, viimeisessä runossa hän kertoo vastauksen runokokokoelmassa esiintyviin kysymyksiin löytyvän kokoelman loppupäästä.

Kokoelman viimeisen osan ennen Epilogia aloittavassa nimirunossa "Ehtoollinen lasikellossa" ollaan ehtoollispöydässä; herkkä, hienosti piirretty kuva kuuluu mielestäni kotimaisen runouden helmiin. Lasimaalauksen läpi alttarille suodattuva valo tekee ihmisten olkapäille spektriseppeleitä. Pöytä on juhlapöytä, ja ehkä se on juhlapöytä siksi että "siinä kaksi meitä". Minkä verran runon symboliikassa on todellista ehtoollistilannetta ja muistumaa siinä koetusta - runossa ei sanallisesti mainita kirkkoa, ei lasimaalausta eikä alttaria ja ehtoollinenkin esiintyy vain runon nimessä - jää avoimeksi.

Kokoelman aloittava Prologi totesi ettei mikään muutu, ihmisen mentyä "pisara putoo" eikä "kehältä ikuisen piirua puutu". Jos runon tunnelmassa on ehkä alakuloa ja kätkettyä kapinaa kaiken tarkoituksettomuutta vastaan, päätösrunossa kapina on täysin tyyntynyt; aika ja ajattomuus, tarkoituksettomuus ja tarkoitus yhtyvät lähes hurmoksellisin sävyin - inhimillinen läsnäolo, yhteys toiseen ja kaikkeuteen on jostain - syntiinlankeemusta seuranneesta rikkinäisyydestä ja rajallisuudesta? - aiheutunutta unennäköä; unet veivät ja vievät "sinne, missä kaikki on yhtä, / kahisee lehti, sammal askelessa / painuu, hymyää metsä, / kaikkeus keinuu meissä, me kaikkeudessa."

Kristittynä lukijana toki toivon, että Mannerkorpi elämänsä päätösvaiheessa viimeistään, kynän kirvotessa kyselijän kädestä, sai löytää häntä kutsuvan ja odottavan Kristuksen, todellisen ehtoollispöydän elämän lasikellossa. Mutta toive on minun vakaumustani, minun suhdettani Vapahtajaan. Hänen suhteensa korkeimpaan jää hänen ja Jumalan - tai hänen ja ikuisen tarkoituksettomuuden/tarkoituksen - väliseksi.

Mannerkorpi kuoli syöpään kotonaan Helsingissä 15. syyskuuta 1980. Hänen viimeinen teoksensa, pienoisromaani Päivänsinet on omaelämäkerrallisista puitteista rakentuva kuvaus sairauden kotiinsa sulkemasta miehestä, jonka elämään tuo merkitystä päivänsinen seuraaminen, sen kukkiminen.

"Juha Mannerkorven tuotannossa ilmeni ihmisen monta minää. Varhaistuotantonsa runokokoelmissa Lyhtypolku (1946) ja Ehtoollinen lasikellossa (1947) sekä novelliniteessä Niin ja toisin (1950) hänen henkilöillään on vähintään kaksi puoliskoa, toimiva ja tarkkaileva, ja näiden välillä on jatkuvaa kitkaa. Mannerkorven henkilöiden kohtalona on usein metafyysinen tuska ja yksinäisyys. Hän tarkastelee kaikissa teoksissaan ihmisen elinehtoja julmassa ja arvaamattomassa maailmassa, jonka arvaamattomimman kohdan muodostaa ihminen itse. Tuotannon kasvaessa teoreettisten kysymyksen asettelujen silmiinpistävyys vähenee ja taiteellisen hahmotuksen määrä kasvaa." (koppa.jyu.fi)