Kun joku elää elämää kuin romaania, siitä kannattaa kirjoittaa romaani. Sellainen kirja on Joonatan Tolan esikoisteos, joka kertoo hänen isänsä tarinan. Mikko J. Tolan elämä oli yhtä kokonaistaideteosta, ja samalla hän oli itsetuhoinen, riippuvuuksiin taipuvainen ja suuruudenhullu. Mikon lapsuudenperhe oli varsin erityislaatuinen – keskiössä halvaantuneenakin muita dominoinut aivokirurgi-isä – ja hänen saatuaan oman perheen oli meno eri tavalla hurjaa. Taiteilijan neljän lapsen ensimmäiset vuodet ovat olleet ennustettavuuden, johdonmukaisuuden ja rajojen asettamisen vastakohta. Nämä ihmiset elivät vuosia näin päivästä toiseen, tulee lukiessa ajateltua, ja sydäntä kylmää. Punainen planeetta osoittaa, miten ”systeemin ulkopuolinen” boheemielämä voi mennä pahasti yli – varsinkin yhdistettynä hoitamattomiin mielenterveys- ja päihdeongelmiin. Hämmästystä herättää myös perheen äidin miltei loputtomiin venynyt kestävyys. Teoksen kerronta on värikästä ja paikoin aivan hillitöntä; rypemistä tässä ei teemoista huolimatta ole, ja juuri karnevalistisella otteellaan kirja vie mukanaan.
”Hän katseli poikaansa kuin äidinkielenopettaja huonosti laadittua ainetta.”
”Isän terrorin vuoksi koko sukumme piti meihin liki täydellistä radiohiljaisuutta vielä vuosienkin päästä, silloin kun meistä jo oli tullut täysorpoja. Vaikka tuskin me adoptoimista odotimmekaan. Isältähän opimme että mummoihin ja setiin ollaan yhteydessä, kun on tarpeen nostaa kunnianloukkaussyyte, ja silloinkin yhteydenpito hoituu näppärästi asianajajan välityksellä.”
”Isäni oli niin epäluotettava kertoja, että mistään, mitä hän sanoi kenellekään, ei voida vetää minkäänlaista johtopäätelmää mistään.”
