Tämä runokokoelma sai nimestään huolimatta aikaan sellaisen olon, että olen vähemmän yksin, niin paljon löysin asioita ja tuntemuksia jotka tunnistan. Tuukka Pietarisen Yksin ja toisin -kokoelman runoissa maailmaa katsotaan filosofisella silmällä, ja tekstit näkevät syvälle ihmisyyteen. Luonnonkin olemusta tutkitaan teoksessa, mm. matematiikan keinoin. Runot asettavat lukijan kohdakkain itsensä kanssa, miettimään, olenko minäkin sellainen, että kävelen kehän sen sijaan että kävelisin säteen (olen). Yllättäviä tunteita nousee odottamattomista paikoista, kun alkaa esimerkiksi miettiä, että yhdensuuntaiset suorat eivät koskaan leikkaa toisiaan.
Suurin osa kokoelmasta on proosarunoa, ja väleissä on joitakin hyvin lyhyitä, tiiviitä kiteytyksiä. Pidän tavasta, jolla sanallistetaan aluksi erikoisilta tuntuvia ajatuksia, joista sitten löytyykin viisaus. Vahva runoesikoinen antaa odottaa tekijänsä tulevalta uralta vielä paljon.
"Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa." (s. 9)
