Keskustelu

TuomasA

8.5.2019

Ranskan kielessä pieni puro ja kuvaannollisesti virtaaminen, esimerkiksi kyynelten. Vietnamin kielessä kehtolaulu, tuudittaminen. Kim Thúyn romaani Ru (suom. Marja Luoma) on kirjana juuri sen alussa mainittujen ru-sanan kuvausten kaltainen. Lukijaa kuljettaa lempeän soljuva tekstin rytmi. Teos on omaelämäkerrallinen, ja se on fragmentaarisessa tyylissään hyvin nykyaikainen. Todellisuus koostuu katkelmista, elämässä pinnalla olevat asiat vuorottelevat kysymättä. Vietnamilaissyntyisen kanadalaiskirjailijan muistoissa lapsuuden vaarallinen pakomatka veneellä sodan keskeltä vaikuttaa yhä. Usein lyhyemmiksi kuin sivun mittaisiksi jäävät katkelmat kertovat jonkin tilanteen, asian, ajatuksen, ihmiskohtalon. Lapsuusmuistoista Vietnamissa siirrytään aikuisuuteen Kanadassa, isovanhempien muistelusta omiin lapsiin. Kirjan fragmenteissa on painoa harvinaisen paljon, ne jäävät kaikumaan. Niihin on ehkä tiivistynyt ihmisyydestä jotain erityistä.

Teoksessa on kieltä, jota voisi kuvata kauniiksi: yksityiskohtia jotka rakentavat esteettisesti hiveleviä kuvia. Onko kauneus itsetarkoituksellista? Pyrkimys kauniiseen kieleen, vaikka kerrottaisiin dollareista peräaukossa? Kerronta ei peittele rumiakaan asioita, niitä jotka tapahtuivat sodassa ja riipivät yhä. Ihmisetkin ovat epätäydellisiä, he pettävät, tukahduttavat, loukkaavat. Onko ratkaisu anteeksiannossa? Löytyykö se rivien välistä? Toistollakin on merkitystä, asiat siirtyvät syrjään palatakseen äkkiä kulman takaa. Niin tekee myös muisto. Kirjailija tulee lähellä loppua tiivistäneensä kenties kirjoittamisensa lähtökohdat: "– – ja silti tunnistan meidät vain palasista, arvista, valonvälähdyksistä." (s. 142) Aikatasojen välillä siirrytään edestakaisin. Keinuntaa? Pakenijoiden vene, yhä vaan? Aallot seuraavat toisiaan kuoppia välissään, mutta niitä yhdistää katkeamaton vesi. Ru on lämmin ja lempeä kirja, jossa kuuluu hyväksyntä. Se ei hyväksy kauheuksia ja julmuuksia itseään, vain sen että ne tapahtuivat, ja siksi ne ovat osa elämää.

"Yksi miehistä kääntyi kannoillaan ja lähti hakemaan aluksen polttoainesäiliöön piilottamiaan kultakolikoita. Hän ei koskaan palannut rannalle. Ehkä kolikot vetivät hänet syvyyksiin, ehkä ne olivat liian painavia kannettavaksi. Tai sitten merivirta imaisi hänet rangaistukseksi siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen, tai muistuttaakseen meitä siitä, että koskaan ei saa jäädä haikailemaan jälkeensä jättämiä asioita." (s. 106)