Keskustelu

TuomasA

22.7.2021

Ahmed Zaidan on kotoisin Mosulista, Irakista, ja nykyisin hän asuu Turussa. Zaidanin runoteos on kotimaan etsimistä, käsitteen tutkiskelua ja pysähdyksiä jonkin tärkeän äärelle. Runot muodostavat laajoja kaaria, ne kertovat merkittävistä kokemuksista ja matkoista. Tuntemuksia herättävät erityisesti paikat, kuten taakse jäänyt kotikaupunki Mosul ja uusi kotimaa Suomi ominaispiirteineen. Kirjan teksteissä sisältö, se mitä puhuja haluaa ilmaista ja kertoa, kiinnittää huomion vahvasti, mutta tietenkään se ei eroa muodosta, jonka tajua Zaidanilla kyllä on. Hän käyttää kokoelmassa niin säettä kuin proosamuotoakin, ja toisto on olennaisessa roolissa, monet runot rakentuvat toistuvien puhuttelujen, kysymysten ja huudahdusten ympärille. Myös välimatkat ovat kokoelmassa pitkiä, mihin vaikuttaa teoksessa käsitelty pakolaisuus ja pitkä kulku läpi Euroopan; runoissa ollaan niin Turussa kuin Mosulissa, Toimisto-baarin karaokessa ja tähtien hymyä ihmettelemässä.

Kokoelma tarjoaa pysäyttäviä ajatuksia ja kauniita poeettisia kuvia. Välillä kieli muuttuu omaan makuuni hieman liian yleväksi, juhlallisen tuntuiseksi. Säkeet venyvät ajoittain niin pitkiksi että kadotan rytmin, liekö kyse käännösongelmasta. Juuri aloittaneelta turkulaiselta Kita-kustantamolta on merkittävä teko julkaista kokoelmallinen Zaidanin runoja käännöksinä – runot ovat teoksessa myös englanniksi ymmärtääkseni tekijän itsensä kääntäminä, alun perin hän kirjoittaa arabiaksi. Tällaisia käännöstekoja myös muilla kielillä kuin suomeksi tai ruotsiksi kirjoittavien kotimaisten kirjailijoiden teksteistä soisin tulevan vielä paljon lisää.

”– – missä rajavyöhyke metsän ja kirjaston välillä katoaa…” (s. 82)

”Olet puut jotka pudottivat lehtensä, / alaston, totuutta muistuttava” (s. 116)

”Minun maailmani on kuuhun kirjoitettu runo.” (s. 142)