Keskustelu

TuomasA

6.7.2019

Ihmisen ja eläimen rajat liudentuvat jo kirjan kansikuvassa. Tiina Poutasen teosta Maisemissa ei taustoiteta takakannessa muuten kuin sitaatilla ja toteamalla kyseessä olevan kuvataiteilijana tunnetun tekijän toinen runokokoelma. Piti siis alkaa lukea ja syöksyä suoraan runoon. "Maisemissa on sitovuutta jota kutsumme kauneudeksi", saa kokoelma tietynlaisen alaotsikon nimiösivun jälkeen. Olkoon niin. Aloitetaan istumisesta harmaassa huoneessa. Todetaan, miten "taajaman ulkopuolella ei mieli liikahda, jalka kosketa maata", mutta jo parin säkeen jälkeen "toisikäinen metsä". Ollaan siellä, luonnosta erottamattomissa, "toistuva itse / kääntyilee tuulessa".

Nämä runot ovat täynnä. Täyttyvät jostakin selittämättömästä ja kauniista. Ajatus ei kulje lineaarisesti säkeiden välillä eikä sisälläkään. "On kaksi ylösnousemusta. Aamut kääntyvät helposti nurin // jäävät saariksi yöhön. Nousen vuorta ja lipeän, putoan tauotta. On vain kaksi / ylösnousemusta, kuolema, kepeät mullat." (s. 11) Maisema on konkreettinen, näkyvä, tai vain mielessä, idea, ei ehkä vielä sitäkään; voi olla lähestymässä.

Teoksen runot herättävät paljon, mutta vievätkö perille? En osaa sanoa. Tuntuu vaikealta irrottaa teksteistä yksittäisiä säkeitä ja lohkaista lauseita, ne ovat sanojen virtoja, sellaisina kokonaisuuksia. Proosarunot vaihtelevat väljästi aseteltujen säemuotoisten kanssa, muoto on hyvin vapaa, rytmit nyrjähtelevät. Maisemissa sopii lukijoille, jotka eivät pelkää haastetta, jotka haluavat luontorunoudeltaan enemmän kuin konkreettisia näkymiä, tuokiokuvia.

"Ajattelin että jotain tapahtuu, on tapahtumassa, että olen joutunut tapahtumiseen kokonaan tahtomattani, palaava sointi kimpoili pitkin tuntoaivokuorta, muistijäljet pimeänvalkoiseen pihaan, jonka lumi on lehtevöittänyt ja pienten eläinten jäljet kirjoneet." (s. 30)