Keskustelu

TuomasA

10.3.2020

Runoja tuhosta, menetyksestä ja kivistä; lopusta, ja mitä on nousemassa pintaan maan alta tai meren pohjasta. Reetta Pekkasen Kärhi on minimalistinen runokokoelma, väittäisin että sanamäärältään pienimpiä tänä vuonna lukemastani runokirjojen pinosta. Tällöin tekstit saavat enemmän painoa ja yksittäiset sanat latautuvat merkityksestä. Lukija alkaa keskittyä tyhjään tilaan tekstien välillä, täyttää aukkoja. Tunnelmassa kaikuu huoli tulevasta, ympäristön tilasta, ja samalla mikrotason huoli ihmissuhteesta, joka on päättymässä, ehkä jo päättynyt. Tulkinnanvaraa jää, ja uskon että juuri siksi Kärhi tuntuu puhutelleen monia tänä vuonna. Kalevi Jäntin palkintokin kirjasta myönnettiin.

Kokoelma yhdistää mielenliikkeiden ja luonnonelementtien kuvia toisiinsa niin, että ne kietoutuvat värähtelemään samaan tahtiin. Kun samalla sivulla aiemmin puhutaan pelosta, hyppäämisestä ja puhutellaan sinää, saa kosminen tapahtumakin henkilökohtaisen merkityksen: "Ensimmäinen vaihe: maailmankaikkeuden jäähtyminen / on vaihe, joka ei pääty koskaan." (s. 10) Lohtua voi luopumisen äärellä tarjota tieto, että jos kide saa kasvaa vapaasti kallion raossa, siitä tulee omamuotoinen. Ahdistuksen keskelle kokoelma tuokin lohtua ja rauhoittumista: kokonaan kadonneet eläimet palaavat hitaasti meihin, hiukan lämpöä purkautuu, ja kukin voi itse kuvitella mitä se on.

"Käsittämättömän reittejä pitkin / jotka olin kuvitellut kuvitelleeni yksin // tarvitsen nämä louhokset / Olen matkalla luo" (s. 46)