Keskustelu

Osallistu kommentointiin teossivulla.

Kyyti vinkkaa

7.1.2020

Hanna-Riikka Kuisman Kerrostalo oli vuoden 2019 Finlandia-palkintoehdokas. Kirjan tarina kertoo keskikokoisen kaupungin lähiössä sijaitsevan kerrostalon asukkaiden toisiinsa nivoutuvista elämistä.

Kirja kuvaa todentuntuisesti ihmisten elämää ja ongelmia. Hyvää lukemista sekä naisille että miehille.

TuomasA

26.5.2019

Realistinen lähiödystopia. Niin tiivistäisin, jos Hanna-Riikka Kuisman romaania Kerrostalo pitäisi kuvata parilla sanalla. Lähiötodellisuuksista, köyhien ja syrjäytettyjen elämästä ei ole kirjoitettu meillä paljon, toistetaan mediassa – näkökulma tosin rajautuu ei-spefiä edustavaan aikuisten kirjallisuuteen. Ehkä ns. vastauksena kysyntään lähiöromaaneja on alkanut ilmestyä kotimaisilta tekijöiltä, Liken tämän kevään katalogissakin oli useita. Kuisman romaani on perusteellista työtä, se omaksuu unohdetun lähiön elämän jo kielen tasolla. Päihteiden puhekieliset ilmaukset, väkivaltakuvauksen, kirousten sinkoilun. Teoksen kaikkitietävä kertoja katsoo lähiötä sisältä ja nyt, ei kaukaa ja myöhemmin.

Kerronta zoomataan vuorotellen eri henkilöihin muutaman sivun episodeissa. Hahmot tulevat ongelmineen ja toiveineen nopeasti tutuiksi. Isoimpiin rooleihin nousevat huumeiden myymisen myötä loukkuun jäänyt kolmekymppinen Jessica, raivoraittiiksi hurjan menneisyyden jälkeen ryhtynyt kahvilanpitäjä Sakke ja lähiön meininkejä selvittelemään alkanut, pitkään vainoharhaisena pidetty Keijo. Elämä vyöryy kirjassa päälle toisiinsa limittyvinä juhlina, jatkoina, darramorkkiksina. Yksinhuoltajaäidit huolehtivat lapsista, joiden isät ovat hävinneet. Asukkaiden liikkumisen valvonta aidatussa lähiössä on kiristynyt absurdein tavoin, mutta poliisia paikalla ei näy juuri koskaan, vaikka huumekauppa käy avoimena. Jäljet näyttävät johtavan korkeaan tornitaloon, jossa kuulopuheiden mukaan asuu paikan nykyinen omistaja.

Kerrostalo välttää romaanin tyypillisen saturaation, sillä dekkarimainen juonikuvio alkaa vetää vauhdilla puolivälin jälkeen. Silloin herää jännitys henkilöiden puolesta. Voimakkaimman myötätunnon saa ehkä yllättäenkin aikaan huumeisiin sotkeutunut Jessica, jonka menneisyydessä on traagisia käänteitä. Silti hän ei ole uhri, vaan lähiö on tietyllä tapaa ollut kohtalo, jota hän on itsekin edesauttanut. Miten paljon vanhoista virheistä on kärsittävä? Paljon avoimeksi jättävä loppu tuo mieleen Lynchin elokuvia ja sarjoja. Kaikki on sellaista kuin on, ei syytä selityksille. Kuisman tyyli pitää loppuun asti, se on iskevää, intensiivistä ja tuo tapahtumat lähelle.

"Äkkiä silmät maahan, ettei räkisjengi kiinnitä häneen huomiota. Nuo kakarat ovat porukassa hulluja, hakkaavat yksin liikkuvia kännisiä pesismailoilla. Vanhan koulun pihan läpi on turvallista kulkea, skeittarit ovat harmittomia. Kaikkein eniten häntä kammottavat baarin liepeillä notkuvat naamatatuoidut jätkät, kakkostorin halki hän ei kulje edes unissaan." (s. 30)