Keskustelu

TuomasA

28.6.2019

Joskus tulee aloittaneeksi romaanin vaivihkaa, kun on utelias mutta myös hieman epävarma siitä, onko kyseessä "oma juttu". Riikka Pulkkisen Lasten planeetta otti minut kuitenkin mukaansa, halusin jäädä sen seuraan. Jokin kirjassa tuntui olevan minulle juuri nyt; kirjoitin lauseita ylös, ja samalla mietin, onko tämä jo liian helppoa, sellaista että kun myöhemmin palaisin teoksen pariin, osoittautuisiko se arkiaforistiikaksi joka toisessa tilanteessa tuntuukin kepeältä? Soimasin itseäni ajatuksistani, luin, ja lopulta annoin kertomuksen mennä ylitseni. Ensimmäisenä kolahti erokeskusteluiden lievä absurdius: "Jos sä et nyt voi suostua muuhun kuin tasajakoon, meidän pitää perua tämä ero." (s. 19) Mietin, miten paljon pelissä onkaan, kun erotessa hajoaa perhe, jossa myös pienen lapsen tarpeet, käsitys tilanteesta ja tulevaisuus pitää huomioida.

Romaanin toinen taso kuvaa eroamassa olevan Frederikan Julia-siskon sairastumista psykoosiin kymmenisen vuotta ennen kirjan nykyhetken aikatasoa. "Erolinjan" proosa on pitkälle ajateltua ja teräviä oivalluksia sisältävää, psykoosia kuvaavien jaksojen proosa taas irtoaa maailmasta kuumeisen kiihtyneellä tavalla, joka luo omanlaistaan poetiikkaa. Kaksi tasoa vuorottelevat, kuitenkin niin että Pelon historiaksi kutsuttu psykoosikuvaus jää "erolinjaa" vähemmälle käsittelylle. Kahden tarinalinjan merkitykset toisilleen jätetään paljolti auki, ja lukija voi päätellä, miksi juuri nämä kriisit rinnastetaan tässä kirjassa. En voi olla miettimättä, että näihin teemoihin eri kirjoissa keskittymällä olisi saanut kaksi todella hienoa pienoisromaania. Asioita nivoo yhteen allegorisella tasolla myös Frederikan tyttärelleen kertoma satu, jossa poni ja leijona seikkailevat.

Lasten planeetassa on paljon tunnistettavaa kaikille ihmissuhteiden iloissa, odotuksissa, peloissa ja pettymyksissä mukana olleille. Teos tarjoaa ajateltavaa ja sanoittaa tärkeitä kysymyksiä. Sukupuoliroolit kirjassa tuntuvat kuitenkin paikoin kiveenhakatuilta tavalla, jota en omasta elämästäni tunnista. Roolien kaksijakoisuudesta pidetään kiinni yllättävän tiukasti, ja mietin erilaisia feminismejä, niiden aaltoja. Minkälaisen planeetan vanhemmat muovaavat lapsille ensimmäisinä elinvuosina, ja miltä se lasten silmissä näyttää? Minkälainen planeetta heille lopulta jää? Kirja päättää uskoa toivoon, siihen että kaukaakin voi löytää takaisin.

"Vaikeinta on ilmaista läheisilleen huolensa, tulla väliin, saada toinen katsomaan itseään silmiin. Noissa silmiinkatsomisissa on aina liikaa: eletty yhteinen pimeä, menneisyys, ajan sirpaleet, kaikki kirjaimiksi hajonneet sanat. Ja hevoset, niiden kavioiden alla tantereen jyly." (s. 70)