Karjalainen, Matti
Tekstinäyte
Kun viimeinen paalu oli pystytetty ja tavarat parahiksi pakattu, alkoivat koirat murista ja haukkua, ja samassa ajoi Poosun valjakko pyrynä paikalle. Hän nousi reestä salskeana ja komeana. Hänen majavannahkakauluksensa oli kauniisti huurteessa, samoin hänen tuuheat kulmakarvansa. Hymyillen lähestyi hän Willyä ja Chinookia lausuen:
- Hyvää huomenta! Hauskaa nähdä, että Willy on aikaisin liikkeellä ja tekee valtauksia - kaivoksen laskuun. Ottakaa huomioon, että yhtiömme palveluksessa oleva henkilö ei voi omaan laskuunsa vallata mitään! Varmemmaksi vakuudeksi lyön vielä nämä kaivoksen viralliset valtauspaalut teidän paalujenne viereen.
Hänen takoessaan ällistyneitten kumppanusten silmien edessä punavalkokirjavia valtauspaalujaan maahan, välähti Willyn mieleen jotakin. Hän kaivoi taskustaan Annin pienen kameran ja näppäsi kuvan Poosun juuri hakatessa viimeistä keppiänsä maahan. Sitten Willy kääntyi selin, sulki kameran ja sujautti sen huomaamatta taskuunsa. Heti tämän jälkeen astuivat Willy ja Chinook valjakolleen ja lähtivät kovaa vauhtia kotia kohden. Willy ohjasi valmista latua, ja Chinook seisoi kannoilla. Mutta sir Edwardkaan ei ollut hidas toimissaan. Heittäen tavarat rekeensä hän ajoi toisten perään, saavutti heidät nopeasti ja huusi ohitse ajaessaan:
- Vai että kilpajuoksu rekisteröimistoimistoon! Olen valmis!
Samassa Chinook pudottautui reestä lumeen. Willyn keventyneen reen vauhti lisääntyi, ja hetkisen molemmat valjakot ajoivat rinta rinnan. Willyllä oli viisi susikoiraa, ja sir Edwardilla neljä erittäin nopeata koiraa. Niistä kaksi oli Saksan seisojia, joita hän käytti verijälkikoirina hirven ja peuran ajossa, ja kaksi englantilaista kettukoiraa. Willy tiesi koiriensa edustavan suurempaa voimaa ja kestävyyttä, mutta Poosun koirat olivat nopeampia.
Kumpikin ajaja kiihotti valjakkoansa huudoin ja piiskaa läjäytellen. Aluksi oli Poosu hieman edellä, mutta määrätietoisesti, tuuma tuumalta Willy lähestyi, ja sitten hänen rekensä alkoi päästä toisen rinnalle. Koirat läähättivät, mutta olivat selvillä kilpailusta. Nyt susikoirat alkoivat hitaasti päästä edelle, tehdä rakoa, joka suureni suurenemistaan. Eräässä ladun mutkassa Poosu yritti oikaista, mutta ajoi sulaan. Tämä tapahtui juuri hänen huudettuansa Willylle:
- Saat osuuden kaivokseen, jos jätät sen tytön! Minulla on tilattuna lentokone - ehdin kuitenkin ensin!
Tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa! Willystä alkoi kilpailu tuntua todelliselta urheilulta. Poosun pudotessa veteen hän olisi epäilemättä auttanut tämän ylös ja jatkanut vasta sitten kilpailua, mutta nyt hän puri hampaansa yhteen ja hänen silmiinsä syttyi vaaraa tietävä pelo. »Vai niin», ajatteli hän, »vai Annista tässä käydään kauppaa, ja hintana minun oma valtaukseni - tai oikeastaan siitäkin vain osa!» - Hänestä tuntui samalta kuin kotkasta, joka sai nuolen rintaansa ja totesi sen ohjaussulkien olevan omia höyheniään. Hän jatkoi ajoa tarmokkaasti ja säpsähti kuullessaan kaukaa takaansa laukauksen. Lumi pöllähti hänen vierellään. Hän tunnusteli, oliko hänen »jousensa» reen pohjalla ja nuolen kärki tallessa hänen povellaan. Nyt hän tiesi! Ei hän ollut syyttä rakentanut nuoliaan kaupungissa - nyt niitten aika oli tullut.
(Nukutusnuolet 1958)
Hänen takoessaan ällistyneitten kumppanusten silmien edessä punavalkokirjavia valtauspaalujaan maahan, välähti Willyn mieleen jotakin. Hän kaivoi taskustaan Annin pienen kameran ja näppäsi kuvan Poosun juuri hakatessa viimeistä keppiänsä maahan. Sitten Willy kääntyi selin, sulki kameran ja sujautti sen huomaamatta taskuunsa. Heti tämän jälkeen astuivat Willy ja Chinook valjakolleen ja lähtivät kovaa vauhtia kotia kohden. Willy ohjasi valmista latua, ja Chinook seisoi kannoilla. Mutta sir Edwardkaan ei ollut hidas toimissaan. Heittäen tavarat rekeensä hän ajoi toisten perään, saavutti heidät nopeasti ja huusi ohitse ajaessaan:
- Vai että kilpajuoksu rekisteröimistoimistoon! Olen valmis!
Samassa Chinook pudottautui reestä lumeen. Willyn keventyneen reen vauhti lisääntyi, ja hetkisen molemmat valjakot ajoivat rinta rinnan. Willyllä oli viisi susikoiraa, ja sir Edwardilla neljä erittäin nopeata koiraa. Niistä kaksi oli Saksan seisojia, joita hän käytti verijälkikoirina hirven ja peuran ajossa, ja kaksi englantilaista kettukoiraa. Willy tiesi koiriensa edustavan suurempaa voimaa ja kestävyyttä, mutta Poosun koirat olivat nopeampia.
Kumpikin ajaja kiihotti valjakkoansa huudoin ja piiskaa läjäytellen. Aluksi oli Poosu hieman edellä, mutta määrätietoisesti, tuuma tuumalta Willy lähestyi, ja sitten hänen rekensä alkoi päästä toisen rinnalle. Koirat läähättivät, mutta olivat selvillä kilpailusta. Nyt susikoirat alkoivat hitaasti päästä edelle, tehdä rakoa, joka suureni suurenemistaan. Eräässä ladun mutkassa Poosu yritti oikaista, mutta ajoi sulaan. Tämä tapahtui juuri hänen huudettuansa Willylle:
- Saat osuuden kaivokseen, jos jätät sen tytön! Minulla on tilattuna lentokone - ehdin kuitenkin ensin!
Tätä hänen ei olisi pitänyt sanoa! Willystä alkoi kilpailu tuntua todelliselta urheilulta. Poosun pudotessa veteen hän olisi epäilemättä auttanut tämän ylös ja jatkanut vasta sitten kilpailua, mutta nyt hän puri hampaansa yhteen ja hänen silmiinsä syttyi vaaraa tietävä pelo. »Vai niin», ajatteli hän, »vai Annista tässä käydään kauppaa, ja hintana minun oma valtaukseni - tai oikeastaan siitäkin vain osa!» - Hänestä tuntui samalta kuin kotkasta, joka sai nuolen rintaansa ja totesi sen ohjaussulkien olevan omia höyheniään. Hän jatkoi ajoa tarmokkaasti ja säpsähti kuullessaan kaukaa takaansa laukauksen. Lumi pöllähti hänen vierellään. Hän tunnusteli, oliko hänen »jousensa» reen pohjalla ja nuolen kärki tallessa hänen povellaan. Nyt hän tiesi! Ei hän ollut syyttä rakentanut nuoliaan kaupungissa - nyt niitten aika oli tullut.
(Nukutusnuolet 1958)