27 eli kuolema tekee taiteilijan

Toisaalla pohjoisessa eletään ekologista ja hivenen kaoottista lapsiperheen elämää. Maalaiskylässä metsän keskellä asustavat äiti,isä, kolme lasta sekä tietysti kuopuksen pehmosika Herra Possu. Metsäläisperheen arki järkähtelee, kun piharakennukseen muuttaa taiteilijuuttaan etsivä Angie.

Alexandra Salmelan esikoisromaani on erilaisten tekstien yhdistelmä, hurmaava sekoitus tragediaa, tilannekomediaa, farssia jaitseironista kasvutarinaa. Kukaan ei säästy pilkalta, ja lukijan nauruhermoja – ja ihan vain hermoja – koetellaan, kun Angien moninaiset yritykset taiteen kentällä kariutuvat toinen toisensa jälkeen.

Samalla luodaan hieno kuva perheen äidistä ja perheen hiljaisesta vajoamisesta kohti huoltoasemajuhlalounaita.

Salmela on omaääninen esikoiskirjailija, jonka taidokas tyyli yhdistelee rohkeasti niin keskieurooppalaista veijaritarinaa kuin suomalaista kansankuvaustakin.

Teos voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon 17.11.
Angielle 27 vuotta ei ole vain ikä muiden joukossa. Se on mystinen merkkipaalu, jonka saavutettuaan oikeat taiteilijat kuolevat, muuttuvat legendoiksi ja jättävät jälkeensä keskinkertaisia aikalaisia ja ehkä surevia läheisiäkin. Angie ei aio epäonnistua elämässään. Ennen ikävuotta 28 hän haluaa kirjoittaa kirjan ja tehdä itsestään kuolemattoman kuolemalla, niin kuin Kurt Cobain, Jim Morrison tai Janis Joplin.

Paha vain, etteivät taiteelliset ambitiot ole todellisuudessa yhtä lennokkaita kuin kuvitelmissa, vaikka Angie jättää opintonsakin kesken keskittyäkseen kirjoittamiseen. Kaljanhuuruinen harhailu Prahassa päättyy paluuseen kotikaupunkiin ja täydelliseen umpikujaan ystävien, perheen ja luomisvimman suhteen. Angie pakenee myyttiseen pohjoiseen. Suomesta, jossa kalevalaisista symboleista innostuneella professorilla on mökki järven rannalla, hän löytäisi rauhaa kirjoittaa ja inspiroivan alkukantaista elämää.

Pohjoisessa taas lapsiperhe on muuttanut kaupungista maalle elääkseen mahdollisimman ekologisesti. Suomalainen korpiheimo asuttaa punaista maataloa, ostaa kaupasta linssejä ja kantaa ne kotiin kangaskassissa, kääntää kompostia ja säästää sähköä. Kaksospoikien ja vielä puhumaan opettelevan tytön kaaos saa lisää kierroksia, kun perheen saunamökkiin muuttaa itseään taiteilijana etsivä Angie.

Kertojia tarinassa on neljä: Angie kirjaa ajatuksiaan, tapahtumia ja keskusteluja osittain realistisesti kuin päiväkirjaan. Väliin hän julkaisee erinäisiä kaunokirjallisia yritelmiään, joissa surutta ryöstää ja vääntelee todellisuutta. Herra Possu on pieni ja kirjava, oikeastaan lehmältä näyttävä pehmolelu, joka asuu punaisessa talossa. Hänen äänensä on reipas ja iloinen, ja hänellä on riemastuttavan naiivi tapa nähdä arjen leikkisiä hetkiä. Kissa Kassandra taas on kyyninen ja sarkastinen, ilkeäkin. Hän katsoo tehtäväkseen paljastaa toisten harhoja, kuten onnen, täydellisyyden, tehokkuuden tai luovan voiman harhoja. Tämän katin huumori on yhtä mustaa kuin turkkinsa. Undulaatinkeltainen Opel Astra kertoo vain näkemänsä ja kuulemansa, lakonisesti ilman tulkintoja, mutta konemaisella tarkkuudella. Totuus tapahtumista, ajatuksista ja teoista onkin sitten jossain kaikkien kertojien näkemysten takana.

Slovakialaissyntyisen Alexandra Salmelan esikoisromaani on kielellisesti ilotteleva ja suorasukainen. Kerronta saa omalaatuista rytmiä, kun väliin on sopivasti ripoteltu ja varioitu toistoja ja toisinaan esiin pulpahtaa erikoisia lauserakenteita ja sananväänteitä. Ja kertojiensa äänten kautta tarina kulkee erilaisilla teksteillä ja tyyleillä. Näin syntyy sekoitus farssia ja surkuhupaisuuteen kaatuvaa tragediaa, nykyaikaisen räävittömän viihdekirjallisuuden suuntaan taipuvaa tilannekomediaa ja keskieurooppalaista perinnettä kunnioittavaa satiiria. Pilkka näyttäytyy yhdessä kohtauksessa hyväntahtoisena myhäilynä, toisessa avoimena nauruna. Eikä tältä kirveeltä säästy kukaan tai mikään, eivät varsinkaan taiteilijat, Suomi-kliseet tai eurooppalaiset intellektuellit.

Angien odysseia Suomeen ei kuitenkaan ole vain kuvaus kulttuurien kohtaamisesta. Se on kuvaus ihmisten kohtaamisesta – ja kohtaamattomuudesta. Siitä, miten epäröivästi ystävyydet ja rakkaudet alkavat, miten äkkiä ja kummallisesti ne päättyvät. Se on myös kuvaus – roisilla itseironialla maustettuna – oman itsen ja elämän merkityksellisyyden etsimisestä. Turhautumisesta ja tyhjyyden tunteesta. Siitä, miten erilainen elämä onkaan kuin sen on kuvitellut olevan. Silti läpi romaanin viipyilee ilkikurinen virne, joka Angien ystävän sanoin antaa ymmärtää: elämä on turhaa touhua ja ihminen ajattelematon paskasäkki, mutta jaksaako siinä negatiivisuudessa ja mauttomuudessa rypeä?

Sini Turunen - Sanojen aika