Hirmuinen vedenpaisumus ja muita myyttisiä tarinoita

AATAMI JA EEVA

Aikojen alussa, kun ei ollut vielä mitään, Jumala teki kaikki.
Hän oli kättensä töihin tyytyväinen ja paukutteli punaisia henkseleitään.
– Nonni. Nytten on tehty taivas ja maa ja meri. Ja aika hyviä elukoita joka paikkaan. Taivaalla lentävät linnut. Meressä uivat kalat, ja maalla tallustelee kaikenlaisia otuksia. Olen tehnyt melkomoisen urakan, ja tuli kyllä tosi hyvän näköistä.
Elukat tallustelivat ja kalat uivat ja linnut lensivät, mutta niistä kukaan ei edes kehunut Jumalaa hänen töistään. Jumalaa harmitti.
– Taidanpa tehdä vielä yhden otuksen, joka ylistää minua hyvistä töistäni.
Jumala otti savea, väänsi ja käänsi, vaivasi ja muovasi ja otti mallia itsestänsä. Ja siitä tuli otus, Jumalan kuva.
– Ei siitä nyt ihan näköinen tullut. Aika hyvä kuitenkin. Saa kelvata.
Ja Jumala puhalsi siihen hengen.
– Puuh. Phuuhh! Etkös herää!
Jumala läimäytti oikein kunnolla, ja jopa tyyppi heräsi.
– Moro! sanoi Jumala.
– Hä? Tä? sanoi se tyyppi.
– Että moro! Sano nyt edes päivää! käski Jumala.
– Minä olen Jumala ja olen tehnyt sinut!
– Jaa. Joo. Päivää, sanoi tyyppi.
Jumala ilahtui, kuin tyyppi vihdoin osoitti elonmerkkejä.
– Sinä olet ihminen ja nimesi olkoon Aatami. Tehtäväsi on ylistää minun tekojani ja palvella minua täällä maan päällä, sanoi Jumala.
– Jaa mää vai? Jaa yksinkö?
Jumala alkoi hermostua.
– Onhan sinulla minut. Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Äläkä sitten pidä muita jumalia.
Tyyppi, joka oli juuri saanut nimen Aatami, kaivoi etusormella nenäänsä, söi räkää ja arveli:
– Emmää kyä yksin rupee.
– Voi sinua Aatami! Ensimmäinen päivä maailmassa ja heti rupeat risaamaan, moitti Jumala, mutta Aatami selitti:
– Tommottiset elukat ja tommottiset kalat ja linnut. Kai niitä ny kattelee, mutta ei niitten kans voi puhua. On tää vähä onhoo yksin olla.
Jumala ymmärsi Aatamia. Hänkin oli yksin maailmankaikkeudessa. Tai siis oli ollut, ennen kuin loi maailman.
– Onhan tuossa perää. Mikäs siinä, olkoon nyt erikoistarjous, kun on maailman avajaispäivä. Voihan teitä olla kaksikin kappaletta minua kehumassa. Eipä olisi hullumpata ollenkana. Pistä silmät kiinni, niin teen sinulle kaverin.
Aatami nipisti silmät kiinni, mutta varoitti:
– Älä sitte ihan samannäköstä tee. Ettei mennä sekasin.
Eikä Jumala tehnytkään samanlaista.
– Nyt saa avata! Tästä tulikin paljon parempi kuin tuosta koekappaleesta. Tämän nimi on Eeva. Eeva: tässä on Aatami. Aatami: tässä on Eeva. Eläkää ihmisiksi täällä paratiisissa ja muistakaa pari kertaa päivässä kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään ja fiksuista tekemisistään.
Eeva haukotteli, raapi kylkiään ja kysyi:
– Mitä täällä saa ruuaks?
– Tässähän tätä on viikunaa ja banaania ja kumkvattia ja karambolaa. Syötte siitä vaan, kun nälkä tulee, neuvoi Jumala ja varoitti:
– Mutta paratiisin keskellä kasvaa omenapuu, ja siihen ette sitten koske. Kaikista muista puista ja puskista saatte ihan vapaasti ottaa.
Jumala lähti taivaaseen ottamaan nokkaunet, sillä hän oli aivan poikki ison urakkansa jälkeen. Aatami ja Eeva jäivät kaksin, ja Eeva rupesi aprikoimaan:
– Mitähän vasten se kielsi ottamasta noita omppuja?
Mutta Aatami haukkasi mehukasta päärynää ja sanoi:
– Kielsi kun kielsi. Ne on Jumalan omenoita ja niihin ei sit kosketa. Nää rääpynät on hyvejä. Ota sääkin.
– Omenoissa on varmaan joku taika, arveli Eeva.
– Kyä varmana onkin. Kerran ku puraset niin fotom. Henki pois, uskoi Aatami.
Silloin paikalle luikersi käärme ja sihisi:
– Minäbä tiedän, migä taiga on Jumalan omenabuuzza. Se on hyvän ja bahan tiedon buu. Kun hauggaatte zen omenoita, ette zuinkaan kuole, vaan tulette yhtä viizaiksi guin Jumala.
Siitä Aatami ja Eeva ällistyivät.
– Minkä takia Jumala ei sitten anna meidän syödä noita kimunoita, ihmetteli Eeva.
Käärme pyöritteli päätään tavattoman taitavasti ja vastasi:
– Ze tahtoo, että te bysytte tyhminä ja balvotte ja ihailette zitä, kun ze on teitä viizaampi. Tietyzti.
Siitä Eeva innostui ja kiipesi oitis omenapuuhun.
– Apus minä tahdon tulla viisaammaks ku Jumala tai ainakin yhtä viisaaks!
Aatami hätääntyi ja yritti varoittaa:
– Älä haukkaa omenaa! Kuolet viä ja sitte mää oon ihan yksin.
Mutta Eeva ojensi kätensä, poimi omenan ja haukkasi.
– Nam nam. Katto vaikka. En kuollu. Haukkaa sääkin.
– Emmää kun se kielsi.
– Sama se. Oikeestaan parempiki. Mää oon sitte sua viisaampi. Koko ajan tuun viisammaks.
Aatamia alkoi harmittaa.
– Anna se omppu tänne!
Aatamikin otti omenan ja haukkasi. Eikä hänkään kuollut. Mutta jotain tapahtui. Ensin kiljahti Eeva:
– Hei, sää oot ihan alasti. Pippelis näkyy!
– Ja sulta näkyy tissit. Höhöhö, nauroi Aatami.
Aatami ja Eeva tekivät itselleen viikunanlehdistä pienet hameet. Samassa kuului hirveä jyrinä ja salamat löivät. Jumala oli herännyt ja laskeutui taivaasta. Aatamia ja Eeva alkoi pelottaa.
– Mennään piiloon, sanoi Aatami.
– Ei se mitään huomaa. Mehän otettiin yks omena vaan. Sekin aika pieni ja rupinen, lohdutteli Eeva.
Aatami ja Eeva piiloutuivat pensaan taa, mutta Jumala vilkaisi ympärilleen ja karjahti:
– Aatami ja Eeva! Heti pois puskasta!
Aatamia ja Eeva pelotti tulla esiin, mutta eivät he uskaltaneet olla tottelematta. Jumala oli hirveän vihainen.
– Te olette syöneet minun omenapuustani, vaikka minä kielsin, karjui Jumala niin että puut huojuivat. Aatami yritti puolustautua:
– Mää en olis ottanu. Mää sanoin, että ei oteta kerta Jumala kielsi, mutta toi Eeva pakotti.
Silloin Eeva selitti:
– En määkään olis ottanu, mutta toi käärme sano, että kyä niitä saa syödä, ei Jumala suutu.
– Mitäz olit tyhmä ja uzkoit, sihisi käärme.
Jumala ei leppynyt vaan määräsi:
– Te kiittämättömät! Häipykää tiehenne minun paratiisistani. Arvatkaas vaan, vieläkö teille mangot ja passiohedelmät suuhun tippuu! Ei tipu enää mitään ilmaiseksi. Sinä Aatami saat hiki päässä kyntää ja kylvää ja hitsata ja sorvata ja sen verta tienaat, että kun verot otetaan päältä, niin just ja just pysyt hengissä. Ja sinä Eeva, sulla piti vähän älliäkin olla, mutta mihin sitä käytit. Rangaistukseksi saat hyysätä kakaroitas aikuiseksi asti. Ja tuota Aatamia sinun pitää passata - iankaikkisesti! Ja nyt alkakaa laputtaa. Minä pistän paratiisin ovelle enkelin miekka kädessä, niin että takaisin ei ole tulemista.
Jumala suhahti takaisin taivaaseen niin vihaisena, että pyrstöstä löi violetti ja keltainen lieska. Eikä Aatamin ja Eevan auttanut muu kuin lähteä paratiisista. Hyvin apeina he kulkivat kivistä tietä ja syyttelivät toisiaan:
– Se oli sun vikas, sanoi Aatami.
– Eipäs, intti Eeva.
– Juupas.
– Eipäs.
– Juupas.
– Eipäs.
– Juupas.
– Eipäs.
– Eipäs.
– Juupas, kiljaisi Eeva.
– Hähä. Menit hämyyn. Itte sanoit, että sun vika, virnuili Aatami, mutta Eeva vannoi:
– Se oli kyllä ton käärmeen vika. Jos mää viä sen matosen jossakin nään, niin tallaan siltä pään liiskaks.
Mutta silloin sähisi käärme ruohikosta:
– Et pyzty. Goitaz vaan tallata, niin piztän zinua gantapäähän, ettäz guolet.
Ja siitä lähtien on vallinnut viha Eevan ja käärmeen välillä. Kun käärme näkee naisen, se luikertelee pakoon niin nopeasti kuin pystyy, ja kun nainen näkee käärmeen, hän jähmettyy sille sijalleen ja kiljaisee:
– Yäk! Täällä on inhottava käärme!