Pitkänen, Hannu

Kuvailisin itseäni noin pintapuolisesti aika keskinkertaisen näköiseksi isomahaiseksi suomalaiseksi partamiehksi. Hämmästyn, miltein pelästyn joka aamu peilistä töllistelevää kuvatusta, tukkasotka-Hanskia, punasilmäistä vätystä, rumaa punanaamaista turjaketta. Eipä uskoisi, että tuo pattipolviruuna on ensimmäiseksi toimekseen aamulla pyytänyt Taivaan Isältä armoa tällekin päivälle Isämeidän-polvirukouksella, vaikka on illalla saattanut horjahtaa ottamaan jonkun siiderin tai konjakkipaukun. Sellainen minä vain olen. Itkeä turskankin joskus ikävääni. On Hanskilla toki ilon aiheitakin. Suuri iloni on puoliso. Sitten lapset ja heidän perheensä ja pikkukasvut.

Kirjoittajan työ on kovaa henkistä ponnistusta, jonka vaikutukset ympäristöön saattavat olla hermostuttavia. Itsestäni tuntuu ihanalta, jos jonkun herkän asian onnistuu omasta mielestään vangitsemaan paperille. Silloin tekisi mieli kusta housuunsa.

Puusepän koulutus, paljon elämänkoulua eri puolella Suomea

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Artikkeliviitteitä Käkönen-tietokannassa

Tekstinäyte

Kova käsien läiske seurasi Sirkka-siskoni ponnekasta ja ilmeikästä esitystä. Äidin poskelle kierähti kyynel, niin hyvillään hän oli, kun sai kuunnella omien tyttöjensä runonlausuntaa. Pirjo-siskoni päätti esittää vielä yhden runoistaan ja alkoi kohta lausua katse kohotettuna ja kasvoillaan kirkas katse kuin hän lausuisi runoa jollekin yliluonnolliselle, jota toiset eivät nähneet. Vain viimeisillä sanoilla hän laski katseensa lohduttomana.

Otan tohvelit jalkaani aamuisin
enkä usko yöllisiin haamuihin
päivä kirkas on tai sateinen
otan vastaan suuren ihmeen sen
että hengitän, ajattelen
ja kynääni eespäin sujuttelen
mutta empä kaikkea kaunista saa
tähän valkoiseen paperiin tarttumaan
vaikka tahtoisin kaikkien tuntevan
tämän autuuden niinkuin untuvan
joka peittoon lämpöä lohtua antaa
ja tyynyn sisältä uneen kantaa
uniin autuaisiin, lapsellisiin
ei niihin aikuisten raadollisiin
vaan kaikkein kauneimpaan rakkauteen
ihmeelliseen, kirkkaaseen, autereeseen
ei kirkkaus tämä silmiin käy
ei siinä varjoa, pimeetä näy
tästä taivahan rakkaudesta saan
jos osaisin määrättä ammentaa
ja omille rakkaille lahjoittaa
jos osaisin - siksi runoni tää
on huokaus vaan. Huokaus vaan.

Tuli ihan hiljaista, vain syksyinen tuulen vire heilutteli koivun oksia siskojeni ympärillä. Äiti kumartui työhönsä. Huomasin kuinka kuuma kyynel tipahti kuokan varrelle. Ääni liikutuksesta käheänä hän kuiskasi

- Elekee ennee.

[Elekee ennee. Ilias 1999, s. 136-137]