Karjalainen, Ilona
Elämäkertatietoa
Istun aina pyörätuolissa, kuuntelen ja kirjoitan ja luen. Harvoin katson tv:tä. Kirjoitan runoja omaan pöytälaatikkoon. Tietokone on tärkeä ja käsi on hapero. Päässä leikkaa kuin partaveitsi, tekee yölläkin omia kuviaan. Joskus herään johonkin outoon loruun, jota en aamulla muista. Siitä se menee, kun ei juosta jaksa!!
On ilmestynyt pieniä kaitaisia sadan sivun kertomuksia (parissa tunnissa). Kolmas ilmestyy kohta. Ankeiksi sanottuja ja omasta mielestä runollisisi väännettyjä.
On ilmestynyt pieniä kaitaisia sadan sivun kertomuksia (parissa tunnissa). Kolmas ilmestyy kohta. Ankeiksi sanottuja ja omasta mielestä runollisisi väännettyjä.
Tekstinäyte
Sirja ei ollut ihan tavallinen tyttö. Hän meni omia menojaan, metsään kallioille ja tuli takaisin silloin kun muisti. Kun hoippui pihassa kahdella jalla, niin sai aikaan askeleen tai kaksi. Mutta kun silmä vähänkin vältti, niin meni nelinkontin vikkelästi. Siinä ei toiset mukana pysyneet, vaikka olisivat juoksua sekaan panneet.
Sirjan kädet olivat tiukassa nyrkissä ja jalkaterät vinossa tai sykkyrällä. Niillä oli aina kiire, ne eivät totelleet aivojen antamia käskyjä. Eivät antaneet edes suulle sananvuoroa. Monta kertaa sai asialle yrittää, ennen kuin toinen tajusi tarkoituksen. Mutta kun metsään meni ja siellä puisteli päätään edestakaisin, ylös ja alas, niin sanat tippuivat kuin tiu'ut varvikkoon.
Sieltä Sirja niitä kirjain kirjaimelta keräsi. Kun sai kokoon kokonaisen lauseen, hän heitti sen kaikukallion laulettavaksi. Ja ihme kyllä, kaiku kutoi sanoista laulun, kauniin kuin iltaruskon tai sateenkaaren. Asetteli siihen somia sanoja, ruusunnuppuja ja perhosia. Sellaiseen ei Sirjan oma suu suostunut.
[Takaikkuna. Pilot-kustannus 2006, s. 1]
Sirjan kädet olivat tiukassa nyrkissä ja jalkaterät vinossa tai sykkyrällä. Niillä oli aina kiire, ne eivät totelleet aivojen antamia käskyjä. Eivät antaneet edes suulle sananvuoroa. Monta kertaa sai asialle yrittää, ennen kuin toinen tajusi tarkoituksen. Mutta kun metsään meni ja siellä puisteli päätään edestakaisin, ylös ja alas, niin sanat tippuivat kuin tiu'ut varvikkoon.
Sieltä Sirja niitä kirjain kirjaimelta keräsi. Kun sai kokoon kokonaisen lauseen, hän heitti sen kaikukallion laulettavaksi. Ja ihme kyllä, kaiku kutoi sanoista laulun, kauniin kuin iltaruskon tai sateenkaaren. Asetteli siihen somia sanoja, ruusunnuppuja ja perhosia. Sellaiseen ei Sirjan oma suu suostunut.
[Takaikkuna. Pilot-kustannus 2006, s. 1]