Heikkinen, Tytti

Siihen, miksi ryhdyin hakukonerunoilijaksi vaikutti olennaisesti Janne Nummelan kokoelma ”Lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli”, joka on ensimmäinen Suomessa julkaistu hakukonerunouskokoelma. Ensimmäisillä kerroilla sitä oli raskasta lukea: lauseet eivät muodostaneet järkeviä kokonaisuuksia, tapahtumat eivät seuranneet toisiaan loogisesti, en ymmärtänyt lukemaani. Jätin kirjan kesken ja ryhdyin lukemaan ”tavallista” nykyrunoutta. Nummelan kirja oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä: yhtäkkiä kaikki mitä yritin lukea, tuntui kankealta ja vanhanaikaiselta. Vertailun kautta tajusin, että Nummelan kirjassa oli todella jotain ja halusin itsekin tehdä sitä ”jotain”.

Toisin kuin monilla hakukonerunoilijoilla, minun runoni ovat selkeitä kokonaisuuksia. En useinkaan pyri korostamaan netistä hankitun materiaalin rikkonaisuutta vaan paremminkin pyrin muovaamana kaaoksesta järjestystä. Myös kertomuksellisuus on vahvasti mukana runoissani. Helsingin Sanomien esikoispalkintoehdokashaastattelussani mainitsinkin olevani jonkinlainen google-runouden easy reading -osasto, koska runoni ovat useimmiten helppolukuisia.

Pyrin siis selkeään ilmaisuun mutta en aina. Uudessa Varjot astronauteista -kokoelmassa on Leukojen melskeessä -osasto, jossa selkeä johdonmukaisuus on rikottu. Tämä osasto on tehty siten, että olen kierrättänyt runon alkutekstin netistä löytyvillä käännöskoneilla unkariksi, siitä ranskaksi, puolaksi, takaisin ranskaksi ja lopulta, kun teksti on ollut lähes käsittämätöntä muusia, olen kääntänyt sen englanniksi ja siitä ”omasta päästä” -tyyppisesti takaisin suomeksi siten, että tuntemattomille sanoille olen keksinyt nopeasti jonkin hyvältä kuulostavan vastineen. Niinpä paradoksaalisesti se aines kirjassa, jossa olen itse ollut eniten läsnä kirjoittajana, vaikuttaa kaikkein vähiten siltä.

Hakukoneella kirjoittamisessa pidän yllätyksellisyydestä: tulos on aina muuta kuin mitä lähdin hakemaan. Pidän siitä, kuinka teksti ikään kuin tekeytyy kauttani. Toki olen vahvasti prosessissa mukana mutta yhtä aikaa olen (positiivisella tavalla) satunnaisuuden armoilla ja tämä hallinnan ja hallitsemattomuuden sulautuminen toisiinsa on kiehtovaa.

Googlettamisen yksi hienous on, että sen avulla käytössäni on huomattavasti laajempi sanavarasto kuin jos kirjoittaisin ns. omasta päästä. Muistaakseni Karri Kokko (joka hyödyntää myös paljon nettiä omassa tuotannossaan) sanoi kerran, että jos hän yrittää kirjoittaa omasta päästään, hän on hankaluuksissa, koska sieltä tunkee ulos kaikenlaista kliseistä sälää tuulesta ja puista ja niin edelleen. Tunnistan tämän ongelman itsessäni. Onneksi googlettaminen pakottaa törmäämään sellaiseen materiaaliin, jota ei olisi tullut muutoin ajatelleeksi. Ilman hakukonetta tuskin olisin kirjoittanut runoja vallankumouksesta tai ryhtynyt tekemisiin pornografisen sanaston tai teinichattikielen kanssa.

Sanat, joita käytän runoissani, eivät siis ole luonteenomaisia minulle. Toisaalta ovatko nekään, jotka ovat valmiina hyllytavarana päässäni? Eivätkö ne ole sitä vielä vähemmän? Itse asiassa löydän googlettamisen eksyttävän mutkan kautta oman kirjailijaääneni paremmin kuin tyytymällä itseeni, jossa ohjaksia pitelevät erilaiset opitut konventiot siitä, mitä runo on, mistä se kirjoittaa, mitkä ovat sen sanoja. Välillä tuntuu omituiselta mutta jotenkin sympaattiselta katsoa runojaan ja todeta: tuoko se minun ääneni, minun sanavarastoni, minun äänilajini onkin?

Sum summarum: Olen kirjailija, jonka omin ääni on puhua lainaäänillä. Näkisin siinä varsinkin aloittelevia kirjoittajia ajatellen jonkinlaista lohdullisuutta: edes se, että kirjoittajalla ei ole omaa ääntä, ei ole kirjoittamisen este vaan mahdollisuus sekin.