Pohjala, Kyllikki
Tekstinäyte
. . . ja sitten tuli se, jota sanotaan ikäväksi . . .
Kaarla Russo hätkähti. Oliko hän tahtomattaan aukaisemassa salattuja ovia ventovieraalle! Mutta Atlantin iltayö, sen taivaan valoviirut yhtyneinä upean laivan valopilkkuihin, koneen taukoamaton jyske ja aaltojen loiske, tasainen kuin tahtipuikon rytmikäs heilahdus, tuo kaikki päästi hermot pinteistä. Ihmisen hengitys yhtyi meren ja taivaan hengähdykseen.
Kaarla Russo hätkähti. Oliko hän tahtomattaan aukaisemassa salattuja ovia ventovieraalle! Mutta Atlantin iltayö, sen taivaan valoviirut yhtyneinä upean laivan valopilkkuihin, koneen taukoamaton jyske ja aaltojen loiske, tasainen kuin tahtipuikon rytmikäs heilahdus, tuo kaikki päästi hermot pinteistä. Ihmisen hengitys yhtyi meren ja taivaan hengähdykseen.
Kaarla Russo sulki silmänsä ja sen sisäisen oven, joka oli ollut raollaan. Hän oli silloin tällöin sanonut sanan laivankannen lepotuolilla makaavalle vieruskumppanille.
Oli niin mukavaa, ei tarvinnut pitää seuraa kenellekään jos ei tahtonut, ei ollut mitään velvollisuuksia, sai lähestyä ihmistä vain silloin, kun oli siihen halua.
- Voisiko tätä sanoa hermoparantolaksi! ajatteli nuori yksinäinen nainen, jonka poskiin meren viima oli tuonut punaa pyöristäen kasvonuurteita niiden alkulähteille.
Vieras, harmaahapsinen mies, vaikeni, ei kysynyt mitään. Hän oli käynyt kylliksi elämän koulua ymmärtääkseen, ettei suljettuja ovia saa avata. Hän aavisti vain, että jälleen jonkun hermot olivat höltyneet suuren luonnon sulatusuunissa, mutta ne olivat vielä liian heikot ihmiskäden kosketukselle.
Oli vaikea jättää Atlantin yötä ja siksi Kaarla Russo oli niin kauan laivan kannella tänä iltana. Hänen pieni aarteensa nukkui jo hytissä, ja kun pikku Alberta oli unessa, silloin Kaarla aina tunsi pientä helpoitusta. Ja kuitenkin hän tahtoi varjella tuota pientä elämää, ja siksi hän jo levottomana kääntelihe lepotuolissaan.
- Haluatteko mennä alas? kysyi vieruskumppani, joka oli noussut tuoliltaan valmiina auttamaan ja käärimään kokoon vilttejä.
- On jo myöhäinen, ja ajattelin, että lapseni ehkä on herännyt hytissä.
- Kiitos, herra Lare, huomenna olemme keskellä Atlantia. Jos tuuli ei käänny, kukaties huomenna saavutamme 400 mailin nopeuden. Toivon, että te voitatte vedon. Hyvää yötä, herra Lare.
- Hyvää yötä, rouva Russo, tuokaa pieni enkelinne aikaisin kannelle huomisaamuna.
Kaarla Russo hymyili, hän oli istunut niin kauan että tunsi kankeutta jäsenissään. Siksi hän käveli hetkisen ennenkuin meni hyttiinsä.
Kannella, joka yhdisti toisen ja kolmannen luokan matkustaja-osastot, alkoi kuulua hanurin soittoa, ja heti oli pari toisensa jälkeen tanssin pyörinässä. Kotiin palaavien siirtolaisten riemu täytti Atlantin yön.
Päivien valo piteni, ja ilta ja aamu tervehtivät toisiaan mitä lähemmäksi pohjoista tultiin.
(Miksi kuljet - multa kysytään 1930)
Oli niin mukavaa, ei tarvinnut pitää seuraa kenellekään jos ei tahtonut, ei ollut mitään velvollisuuksia, sai lähestyä ihmistä vain silloin, kun oli siihen halua.
- Voisiko tätä sanoa hermoparantolaksi! ajatteli nuori yksinäinen nainen, jonka poskiin meren viima oli tuonut punaa pyöristäen kasvonuurteita niiden alkulähteille.
Vieras, harmaahapsinen mies, vaikeni, ei kysynyt mitään. Hän oli käynyt kylliksi elämän koulua ymmärtääkseen, ettei suljettuja ovia saa avata. Hän aavisti vain, että jälleen jonkun hermot olivat höltyneet suuren luonnon sulatusuunissa, mutta ne olivat vielä liian heikot ihmiskäden kosketukselle.
Oli vaikea jättää Atlantin yötä ja siksi Kaarla Russo oli niin kauan laivan kannella tänä iltana. Hänen pieni aarteensa nukkui jo hytissä, ja kun pikku Alberta oli unessa, silloin Kaarla aina tunsi pientä helpoitusta. Ja kuitenkin hän tahtoi varjella tuota pientä elämää, ja siksi hän jo levottomana kääntelihe lepotuolissaan.
- Haluatteko mennä alas? kysyi vieruskumppani, joka oli noussut tuoliltaan valmiina auttamaan ja käärimään kokoon vilttejä.
- On jo myöhäinen, ja ajattelin, että lapseni ehkä on herännyt hytissä.
- Kiitos, herra Lare, huomenna olemme keskellä Atlantia. Jos tuuli ei käänny, kukaties huomenna saavutamme 400 mailin nopeuden. Toivon, että te voitatte vedon. Hyvää yötä, herra Lare.
- Hyvää yötä, rouva Russo, tuokaa pieni enkelinne aikaisin kannelle huomisaamuna.
Kaarla Russo hymyili, hän oli istunut niin kauan että tunsi kankeutta jäsenissään. Siksi hän käveli hetkisen ennenkuin meni hyttiinsä.
Kannella, joka yhdisti toisen ja kolmannen luokan matkustaja-osastot, alkoi kuulua hanurin soittoa, ja heti oli pari toisensa jälkeen tanssin pyörinässä. Kotiin palaavien siirtolaisten riemu täytti Atlantin yön.
Päivien valo piteni, ja ilta ja aamu tervehtivät toisiaan mitä lähemmäksi pohjoista tultiin.
(Miksi kuljet - multa kysytään 1930)
Lähteitä ja viittauksia