Koivukari, Tapio

Fiktiivinen henkilö, johon voisin samaistua?

Lukioaikana luettiin koulun puolesta Seitsemän veljestä ja meillä oli vielä poikaluokka, kuten silloin oli tapana. Minua itseäni kiehtoivat Tuomaan suuret voimat ja vakaa, jämpti luonteenlaatu. Ehkä toivoin olevani Tuomas, mutta kaverit tunsivat minut paremmin, he sanoivat, että minä olen Jukolan Aapo enkä kukaan muu. Pitkä poika, järkeväkin, sovinnollinen luonteeltaan ja aina kertomassa tarinoita. Ehkä vähän viisastelijan vikaa, mutta silti. Uskotaan, olen Aapo. Ei huono vaihtoehto.

Samantapainen ristiriita ihanteen ja toisten antaman määrittelyn välillä tapahtui, kun armeija-aikaan alikessujen tuvassa rupesimme miettimäan, kuka meistä sopisi Tuntemattoman henkilögalleriaan. Olisin halunnut olla Hietanen, mutta minut äänestettiin kumoon ja todettiin Honkajoeksi.

Ja tietysti Laxnessin Islannin kello- romaanissa haluaisin samaistua ensimmäisen osan päähenkilöön talonpoika Jón Hreggviðssoniin, joka pakeni kuolemantuomiotaan Tanskaan ja pyysi Kaikkivaltiasta Jumalaa antamaan „tupakkia, paloviinaa ja kolme jalkavaimoa“.

Olen intohimoisen kiinnostunut historiasta, 1800-1900 lukujen vaihde kiehtoo, samoin 1600-luku, keskiajasta puhumattakaan. Ja tietysti puoliksi unohtuneet tapaukset ja kansanheimot, historian marginaali.

Elämäkertatietoa

Vanhemmat:
työkalusuunnittelija Reino Koivukari, s. 1924, ja luokanopettaja Marjatta, os. Karmasalo, s. 1928. Olen ainokainen ja kasvoin tavallaan kaksikulttuurisessa kodissa, isäni on raumalainen, äitini karjalainen.

Opinnot ja työura:
Teologian maisteri Helsingin yliopisto (pääaineena etiikka ja uskonnonfilosofia)

Rakennusmies
Ahtaaja
Puutyönopettaja Islannissa 1990-93
Uskonnonopettaja 1993-2000
Suomentaja
Vapaa kirjailija
"Viime vuosina olen tehnyt satunnaisia kirvesmiehen töitä lähinnä kesäisin. Uskonnonopettajana olin Raumalla 1993-99, paitsi yhden talven, jolloin tein käännöstöitä ja kävin satamassa tilapäistöissä. Islannissa olin peruskoulun puutyönopettajana Ísafjörðurissa 1990-1993. Kielitaito piti tietysti ensin hankkia siellä rakennuksilla ja kalatehtaalla. Vantaalla olin uskonnon tuntiopettajana Myyrmäen lukiossa 1987-88. Ja 80-luvulla kävin satamassa ahtaajana sen verran usein, ensin opiskeluiden ohessa ja sitten aloittelevana kirjailijana, että mainita täytyy."

Palkinnot:
Koskenkorva-palkinto 1990
Nortamo-palkinto 1999
Rauman kaupungin tunnustuspalkinto 2002
Satakunnan taidetoimikunnan Luomuna-palkinto v. 2008
Sanomalehti Länsi-Suomen mitali kulttuuriansioista

Harrastukset:
Meri, linnut, metsät, marjastus, sään tarkkailu, kielet, historia, arkkitehtuuri, varsinkin puurakentaminen, ja puutyö

Tuotantoon vaikuttaneita asioita:
Vanhempi kotimainen kirjallisuus: Kivi, Kilpi, Linna, Paulaharju, Haanpää, Kallas
John Ford, Kurosawa, Bresson, Kaurismäki
Steinbeck, Tolkien, Günther Grass, Oswald Spengler
Islantilainen kirjallisuus, saagat, Laxness

Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa

Kuunnelmat ja näytelmät:

Kesäunia. Kuunnelma Radioteatterille yhdessä Sakari Kirjavaisen kanssa 2002

Jumalan selän takana. Kuunnelma Radioteatterille yhdessä Sakari Kirjavaisen kanssa 2003

Kaljaasi ”Lauran” viimeinen matka. Kuunnelma Radioteatterille yhdessä Sakari Kirjavaisen kanssa 2004

Mopolähetti. Lyhytkuunnelma Yleisradiolle 2007

Moision herra. Balladi Liivinmaalta. Kuunnelma Yleisradiolle 2007

Guðríðurin saaga. Islantilaisiin saagoihin perustuva monologi Guðríður Thorbjarnadóttirista, Viinimaan kävijästä

Essee:

Paha on mitään mennä tietämään, teoksessa Kirjailijan Raamattu (Johnny Kniga 2009).

Tekstinäyte

Taveskerin Aaron teki lähtöä kotorannastaan eikä tuota suuremmin surrut. Koskaan hän ei palaisi tähän paikkaan niin, että sanoisi sitä kodokseen. Hän teki kuten Ison Kirjan mies, jolle oli tullut käsky, että nouse ja lähde maastasi, suvustasi ja isäsi kodosta siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. Isän koto oli tosin jäänyt jo parikymmentä talvea sitten merenseljän toiselle puolelle Taveskerin luotoon, missä vanhin velipuoli nykyjään isännöi. Samaiset parikymmentä vuotta hän oli pitänyt tätä matalaa ja kivistä rantaa kotorantanaan. Nyt oli tullut hetki lähteä uusille olinpaikoille, etelässä kaartuvan taivaanrannan taakse, paremmille elinsijoille, maahan, joka oli hänelle osoitettu.

Kinnaskerin Mikkelsson oli menneenä talvena tullut kalanmyyntireisultaan ja tiennyt, että Aaronille ja hänen väelleen voisi löytyä torppa, jos tämä ei välttämättä tahtonut jatkaa itsellisen huoletonta elämää, oikein rusthollin torppa ja meren partaalta vielä, jos Aaron ei ollut silakankuristamisesta kylläänsä saanut.
Mikkelsson oli siinä röyhytellyt visakoppaista piippuaan ja syljeskellyt tuvan laattialle kuin aikamies, pudotellut sanojaan ikään kuin puolivahingossa ja ohimennen, vaikka hyvin tiesi ja aanaili, miten Aaron ne vastaan ottaisi ja tarttuisi niihin kuin kallisarvoisiin helmiin, ei vain saattanut kertoa niitä aivan suoraan, sen verran kurellinen oli Mikkelsson, vanha halunkki ja rysärosvo, ei, kunnon mies hän oli ja Aaronille enkelten vertainen sanantuojana. Aaron taisi leikin puolestaan eikä oitis rynnännyt pystyyn ja kysynyt silmät seljällään, missä semmoinen torppa oli ja eihän Mikkelsson vaan laskenut luikuria pelkästä prakin teon halusta ja nähdäkseen toisen innostuvan olemattomista, ei, hän istui akkunan ääressä sormiveitsi sormessa ja käpy hyppysissään verkkohaarukka edessään ja kyseli ensin, miten olivat kalakaupat luonnistaneet, praakkaillut ilmoista ja taivaan merkeistä, ennen kuin Mikkelssonin tavoin ohimennen palasi siihen torppaan, missä semmoinen oikein oli ja kenen mailla, mahtoiko siihen olla tulijoita ja sitä rataa. Ja niin oli Mikkelsson, kunnon mies, kertonut mitä tiesi. Aaron läksi heti seuraavana aamuna taipaleelle, oli ehtoon pimetessä ja pakkasen kiristyessä rusthollin korkeiden ovien takana, lakki kourassa isäntää kysymässä.
Rusthollari ei ottanut häntä vastaan, senhän olisi pitänyt näkemän siitä, miten kirkkaat valot loistivat salin korkeista akkunoista. Isännällä oli vieraita, ei mitään isompaa kalaasia, mutta herrat istuivat ilossa, tekivät todeja ja polttelivat sikareita, prohtasivat herrain asioista, kuten herrain tapa on aina ollut. Piika neuvoi Aaronin väentupaan, ovensuun rahille kulkumiesten paikalle. Aaron rupesi jo kaivamaan leivänkannikkaa repustaan, kun piika palasi tuoden vellinkikuppia, oli kuulemma ehtoselta jäänyt. Hänen syödessään kaksi trenkiä tuli kylmissään jostain ulkotöistä, vellinkiä hekin saivat ja leipää, syötyään kyselivät vieraan asioita. Aaron nukkui ovensuun penkillä, oli jo hereillä, kun väki tuli aamusuurukselle. Hän sai jälleen syödäkseen ja vähän myöhemmin tuli sisäpiika ja ilmoitti, että rusthollari ottaa nyt vastaan.

(Luodetuulen maa 2002)

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia nykykertojia. 5 / toim. Ismo Loivamaa. BTJ Kirjastopalvelu, 2006.

Videot