Tammi, Mari

Kuvatiedoston lataaminen

Photograph information

© Irmeli Jung / Otava

On sama kuin

Synnyinaika

Synnyinpaikka

Opiskelupaikkakunta tai -paikkakunnat

Asuinpaikkakunta tai -paikkakunnat

Tekijän saamat palkinnot

Tekijän käyttämä kieli

Kansallisuus

Maakunta-alue

Teokset

Kirjailijan omat sanat

Kirjallinen elämäni alkoi Paimion kunnankirjastossa syksyllä 1983. Tuijotin erästä punakantista lastenkirjaa, kunnes äkkiä kirjaimet kirjan kannessa tekivät sanoja. Ymmärsin kirjaimet, ne sanoivat "pienet sottapytyt". Olin oppinut lukemaan. Samalla kirjastokäynnillä etsin sen hyllyn, jossa t:llä alkavien kirjailijoiden teokset olivat. "Tuohon minun kirjani tulevat", ajattelin.

Kirjoittaminen oli vuosia elämässäni taustalla, kunnes aloin opiskella metsätieteitä Joensuun yliopistossa. En piitannut opiskelijaelämästä enkä sopeutunut järin hyvin metsätieteellisen tiedekunnan karuun ilmapiiriin, jossa sadetakin käyttämistä pidettiin raukkamaisena ja avohakkuuta ainoana miehekkäänä metsänhoitomenetelmänä. Siksi elin kirjojen maailmassa, luin ja kirjoitin minkä opiskeluilta ennätin.

Kirjoitan, koska tahdon kertoa muille, millainen maailma on. Kirjoitan, koska olen itse kokenut elämäni viehättävimmät hetket lukiessani hyviä kirjoja, ja haluan tarjota toisille ihmisille yhtä väkeviä elämyksiä.

Elämäkertatietoa

Mari Kujanpää (ent. Tammi) on syntynyt 16.10.1976 Paimiossa. Hän on valmistunut maatalous- ja metsätieteiden maisteriksi Joensuun yliopistosta vuonna 2000. Hän on myös opiskellut kirjastoalaa ja toimii nykyisin kirjastonjohtajana Oripään kunnan kirjastossa.

Kujanpäällä on ilmiömäinen kyky katsoa maailmaa lapsen silmin. Tämä näkyy hänen lastenkirjoissaan Hilda ja Tilda Salatun maassa (2003), Hilda, Tilda ja tohtori Urhean pelkokuuri (2006) sekä Minä ja Muro (2009).

(Otava)

Harrastuksena kirjoittaminen ja lukeminen.

Tekstinäyte

Metsä on rosoista, kun sitä ylhäältä katsoo. Mäntyjen latvat piirtyvät vuorina, koivut tunkevat välistä. Jos korkealta tiirailisi, viehättäisikö näky silmää. Tie luikertaisi paljaana kuin arpi puiden välissä, se olisi ruskea viiva. Olisi toki sinisiäkin viivoja, jotka tarkoittaisivat puroja. Viivat kulkisivat ristiin ja poikki vahvan vihreän. Siinäkin saattaisi erottaa värit, koivu merkitsisi hentoa sävyä, mänty ronskia. Aukko ehkä kirvelisi näköä kuin ä:n pisteet vierasmaalaisen silmiä. Mikä aukon väri mahtaisi olla, avohakkuun, kynnetty maa ainakin on mustanpuhuva, ja miten naurettavilta tuntuisivat pienet hahmot, ihmiset jotka häärivät hakkuuaukean laidoilla. Jonkun poronkin saattaisi huomata. Niillä sentään on selkeä suunta, menevät syömään ja hyttysiä karkuun. Toisin on ihmisten laita. Kone on kaatanut puut, ihmiset mielivät vielä polttaa aukean maan ja muutaman törröttämään jätetyn rungon.

Vettä valuu taivaalta niskaan, mutta Metsähallituksen palveluksessa olevat aikovat tehdä parinkymmenen hehtaarin tulen. Joku pitää kosteusmittaria ojolla kädessään, tuijottaa sen lukemia ja vakuuttaa, ettei ilma ole kosteaa, toinen touhuaa letkuja aukon reunoihin, jottei kulo karkaisi liian loitolle, kolmas vetelee pieniä havupuita nurin, tekee niistä hosia, joilla karanneet kipinät sammutetaan. Neljäs on oikaissut aukon reunaan sadetakkinsa päälle ja tähyilee ylös. Hän ei tahdo tehdä väkisin tulta sateeseen.

Lähteitä ja viittauksia

Kotimaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita 6. Loivamaa, Ismo. BTJ, 2009.

Kuva: Irmeli Jung /Otava