Heikkinen, Jyrki

Kotipaikkani, Kuopio on valinnan tulos, siinä määrin kuin se nykyään ihmisellä voi olla. Länsisuomalaisena olen päätynyt meren rannalta mutkien kautta sisämaahan tänne Itä-Suomeen, siis jonnekin linnunradan reunalle.
Mutta samaan aikaan koen eläväni suopean ja hyväntahtoisen kansan pääkaupungissa

Jyrki Heikkinen


Keskus/Periferia

Kaikki kappaleet vetävät toisiaan puoleensa, tai kulkeutuvat toisiaan kohti. Tämä ominaisuus on kaikilla kappaleilla tai hiukkasilla, jotka ovat jotakin ainetta. Mitä suurempi on massa, sitä suurempi on vetovoima. Niin kauan kuin kappaleet ovat toistensa vetovoimakentässä, ne muodostavat kokonaisuuden, taikapiirin. Se, joka joutuu rajan yli, aloittaa matkan kohti suurta tuntematonta.
Mitä enemmän ainetta kasaantuu johonkin kohtaan, sitä enemmän tämä kohta vetää muuta ainetta puoleensa. Keskustassa on eniten ainetta, ja sen vuoksi se vetää reunoja puoleensa, ja kuumenee. Jos se kuumenee tarpeeksi, syntyy suuri määrä ylimääräistä energiaa, joka sinkoilee joka suuntaan. Se loistaa myös olemassaolon äärille, jossa on avaraa, hiljaista ja kylmää.
Keskusta kuluttaa kuitenkin koko ajan itseään muuttumalla energiaksi ja tätä tasapainovaihetta kestää vain aikansa. Lopulta keskusta luhistuu kokoon joko rauhallisesti, tai rauhattomien vaiheiden kautta.

Taiteilija joutuu kuulostelemaan aika ajoin omaa ääntään taustakohinaa vasten, ja tälläkin tavalla tunnustelemaan polkuaan ja etsimään paikkaansa. Miltä se ääni oikein kuulostaa, ja kantaako se ylipäätään mihinkään. Joskus tuolin narina peittää kaikki muut äänet alleen. Joskus, ehkä vähän harvemmin, puolison karjahtelu, lasten kiljunta ja moottoritien kumina ovat lievästi kannustavia elementtejä.
Kun sähkö on päällä ja työ alkaa sujua, ympäröivä maailma ikään kuin hämärtyy. Se pehmenee pois, ja olemassaolon ydin, maantiede ja kaikki aika löytyy käsilläolevasta työstä. Muuta ei ole, eikä muuta tarvita. Vai tarvitaanko.
Suomalaiset ovat levittäytyneet hämmästyttävän laajalle alueelle, osittain pakon edessä. Pohjoisen junassa asiasta saa hyvän käsityksen.
Eriparisuus ja vastakohdat ovat tärkeitä, ja tarvitaan ääriviivoja, jotta ovi erottuisi seinästä. Kontrasteja kaivataan nykyään ehkä enemmän kuin ennen, koska kaikki on muuttumassa niin sopivan kädenlämpöiseksi. Sauna kylmenee, jos politiikka unohtuu lauteilla. Punainen tarvitsee vihreän, pehmeä kovan ja taivas helvetin.

Laitapuolen asenne on aina kiinnostavaa taiteessa. Kuka on mistäkin syystä reunalla. Itselleni eristyneisyyden tunne ja ulkopuolisuus ovat tärkeimpiä tekemisen lähtökohtia. Eristyksissä olohan on myös eräänlaista periferiaa. Sanoilla ja kuvilla yritän tehdä tietä ihmisten luo.

Kun taiteilija kohtaa vastaanottajan, hän on olemassaolon keskustassa. Silloin taide tulee vuorovaikutussuhteessa todeksi ja asioilla on taas merkitystä.
Onko kaikki muu sitten periferiaa? Miksei voisi olla, kiireetöntä ja päivät täyttävää työskentelyä maaseutukartanossa, ja tietysti tasapainoista joutenoloa.
Kuitenkin taide merkitsee useimmiten ikävien asioiden tekemistä, taistelua mukavuudenhalua vastaan, menemistä sinne, minne ei haluaisi mennä.

Laumaeläimenä haluaisin ajatella, että kylmässä ja pimeässä yössä jokainen joutuu aina vuorollaan värjöttelemään lauman reunalla ennen kuin pääsee taas hetkeksi torkahtamaan joukon keskelle. Pitkä yö täällä murheen laaksossa voisi siis olla jatkuvaa kiertoliikettä, turvan ja lämmön jakamista tasapuolisesti kaikkien kesken.
Minulla täytyy olla aina tekemiselleni syy. En osaa vain ilokseni vuoleskella, näpsiä kuvia tai piirrellä. Joku ajatus täytyy löytyä tekemisen takaa.
Aloin pitää luonnoskirjaa kaksi vuotta sitten. Aluksi piirsin, mitä näin ja keksin ja aika pian turhauduin. Siirryin päiväkirjamuotoon ja kokeilin erilaisia äänensävyjä. Ujutin unia ja fantasiaa mukaan ja innostuin todella.
Siirryin yhä irtonaisempaan kuvaukseen, lähemmäs runoa ja löysin värit. Aloin tavoitella ilmaisua, jossa kuva ja sana törmäävät toisiinsa, saavat vauhtia toisistaan ja assosioivat yllättävillä tavoilla. Olen pyrkinyt tiheään ja notkeaan ilmeeseen ja mukaan on tullut yhä enemmän ääniä ja tunnelmia, joita olen perinteisissä runoissani ujostellut; pateettisia älähdyksiä, houreista korinaa, romantiikan kaipuuta ja silkkaa pöhköyttä.
Sivuja työstän edelleen päiväkirjan tapaan. Lähtökohta löytyy arjen pienistä ja suurista sattumuksista, joka saattavat paisua myyttisiin tai kohtuuttomiin mittasuhteisiin.
Luonnoskirjaa on toteutuksen hiottu huolettomuus.
Jokainen sivu on erillinen kokonaisuutensa ja yhdessä ne muodostavat moniäänisen sarjan, joka jatkuu.