Synnyin vuonna 1964 työläisperheeseen Helsingin Kallioon. Kaupunki oli jo alkanut kasvaa itään, ja mekin muutimme pian Myllypuron lähiöön.
Varhaisimmat muistoni liittyvät raitiovaunumatkoihin, milloin kylään isoäidin luo Käpylään, milloin äitiä katsomaan sairaalaan. Äitini sairastuttua vakavasti hän käytännössä katosi elämästäni puoleksi vuodeksi. Kotiin jäivät isä ja kolme siskoa – sekä kahden viikon välein vaihtuvat kodinhoitajat.
Uskon, että tämä suuri täräys pienen ihmisen elämässä on vaikuttanut minuun ratkaisevasti ja työntänyt myös kirjailijan tielle. Lapsuudesta ovat tavalla tai toisella nousseet niin kirjojeni teemat kuin ikuinen kaipuuni vanhaan kivikaupunkiin, merimaisemiin ja lähiömetsiin.
Silti minusta tuli kirjailija ennen kaikkea rakkaudesta kirjoihin. Isä otti minut mukaan kirjastoon opittuani lukemaan kuusivuotiaana, ja näistä retkistä alkoi tähän päivään jatkunut proosan ahmiminen. Olin kaikkiruokainen – luin myös kotihyllystä kaikenlaista. Isä oli näet monesti unohtanut palauttaa kirjakerhon kuukauden kirjan…
Lukeminen on kuin kirjoittamista inspiroiva muusa. Yliopisto-opintojen loppuvaiheessa aloinkin äkisti kirjoittaa kuvitteellisista henkilöistä, vaikka tähtäsin toimittajan ammattiin. Se oli paluuta lapsuuden spontaaneihin kirjanaloituksiin, jotka tyrehtyivät nopeasti, kun tuli ”tärkeämpää tekemistä”.
Vaikka aloitin myös toimittajan työt, kirjoittaminen ei hellittänyt minusta. Ensin syntyi romaaneja: identiteettiä pohtiva Henkilökohtaista (1998), sukupolviromaani Tytöt (2001), tragikomedia Ihana velvollisuus (2003) ja mikrohistoriallinen romaani Taivaanrantojen maalari (2008).
Syntyi myös novelleja, sitten lastenkirjoja.
Romaani on silti suurin kirjallinen rakkauteni, niin lukijana kuin kirjailijana. Romaaniin palaan aina vain niin kuin kotiin.
MAKUASIOITA:
Unohtumattomat ja vaikuttaneet taide-elämykset:
Kirjoista:
Maailmankirjallisuus on täynnä upeita kirjoja. Nk. klassikoista olen eniten vaikuttunut venäläisistä.
Kotimaisesta kaunokirjallisuudesta järisyttävimpiä elämyksiäni ovat olleet Väinö Linnan Täällä Pohjan tähden alla, Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä ja Ulla-Lena Lundbergin Leo sekä Jää.
Elin 16-vuotiaana Pohjan tähden maailmassa monta vuorokautta peräjälkeen. Vaelsin yöpaita päällä kirja kainalossa sängyn, keittiön ja wc:n väliä. Luin, itkin ja nauroin. Perheeni kunniaksi on sanottava, että sain uppoutua täysin rauhassa.
Teokset Siinä näkijä missä tekijä, Leo sekä Jää osuivat aikuisena ilmeisesti samaan hermoon: sinne missä inhimillisyys ja historiantunne risteävät.
Joskus lukiessani tapahtuu kirjallisuuden ihme: tunnen kirjoittajan sielun sisälläni. Dostojevskikin elää, vaikka on kuollut…
Taiteesta:
Erityisesti maalaustaide on minulle tärkeää, ja käyn mielelläni taidemuseoissa gallerioissa. En ole varmasti ainoa kirjailija, jota kuvataide ja toisaalta valokuvat inspiroivat. Taivaanrantojen maalarissa tämä yhteys toteutuu monella tapaa.
Elokuvista ja teatterista:
Tärkeitä elokuvia on liikaa mainittavaksi, mutta teatterin suhteen olen kranttu. Vahvin teatterielämykseni sijoittuu jonnekin 1980-luvun lopulle, kun Lillan vei Hamletinsa Kansallisen suurelle näyttämölle. Tulkinta oli kerta kaikkiaan upea.
Musiikista:
Musiikin puolelta mainitsen erityisesti laulaja-muusikko-runoilijan Patti Smithin, jonka musiikki on kannatellut minua nuoruudesta asti. Smith ja hänen taiteensa levittävät mielestäni ihmisen vapautuksen ideologiaa: iällä, sukupuolella, ihonvärillä ynnä muilla lokeroilla ei ole merkitystä! Esiintyessään Patti on silkkaa energiaa, voimaa ja herkkyyttä.
Patti Smith on tuonut mieleeni, että kirjailijan on ehkä hyvä olla ”henkisesti androgyyni”. Ainakin itse haluan pystyä kuvaamaan niin miehiä kuin naisia sisältäpäin.
