Timonen, Erkki
Elämäkertatietoa
Perhesuhteet: Vanhemmat toimittaja Pekka Timonen ja Edith Peuhkuri.
Puoliso merkantti Eila Anneli Salonen 1963-.
Koulutus: Ylioppilas Joensuun lyseo 1953, metsänhoitaja Helsingin yliopisto 1958.
Asuinpaikka: Kuopio 1967-.
Puoliso merkantti Eila Anneli Salonen 1963-.
Koulutus: Ylioppilas Joensuun lyseo 1953, metsänhoitaja Helsingin yliopisto 1958.
Asuinpaikka: Kuopio 1967-.
Kirjailijan tuotantoon liittyvää lisätietoa
Osakirjoittajana useissa tietoteoksissa ja antologioissa, eräkirjallisuuden suomennoksia ja toimitettuja teoksia.
Tietoteoksia:
Jokamiehen kalastusopas. Otava 1948
Metsä vastaa : Suomi metsätalouden vai suojeluvallan maa? (Toim. Viljo Holopainen ja Erkki Timonen). Otava 1995
Luonnoton metsäsirkus. Omakustanne 2011.
Tietoteoksia:
Jokamiehen kalastusopas. Otava 1948
Metsä vastaa : Suomi metsätalouden vai suojeluvallan maa? (Toim. Viljo Holopainen ja Erkki Timonen). Otava 1995
Luonnoton metsäsirkus. Omakustanne 2011.
Tekstinäyte
Yksitoikkoisuus on kaukana rannattomalta mereltä, avotunturista tai nevalakeudelta; ne itse kukin elävät omalla tavallaan. Talvi elää, yö elää; vain luonnosta vieraantunut kaupunkilainen nukkuu niiden elämän ohi. Erämies ei, hän elää myötä, elää rikasta, aidointa ainutkertaista elämää.
Luonnolla on omat katedraalinsa, joissa se julistaa Luojansa kunniaa. Se soittaa siellä aamuhartauden auringon noustessa, pitää valoisan ajan raatajille, veisaa kiitosmessun iltahämärän saapuessa ja siunaa yön levon.
Katedraaleja ovat meren luoto, lintupahta, tunturien suojaaman suolaakso kaltioineen, naavakuusineen, keloineen; latvalampi, koskenalussuvanto, hongantyvi, toistuvasti loppumattomiin.
Ken luonnon temppelin löytää, täyttää sydämensä mieluummin kuin reppunsa. Voi olla, että eränkävijä etsiikin aineetonta saalista innokkaammin kuin pataan pantavaa. Eihän muutaman nyrkinkokoisen lihapalasen tavoitteleminen satojen kilometrien päästä päiväkausien ponnistelujen palkkana todellakaan kannata rahassa arvioituna.
On huojentavaa hetkeksi irrota arkipäivän mammonan palvonnasta, mammonan, jonka monityydyttämättömillä kasvoilla on sitä ahnaampi hymy, mitä uutterammin henkihieveriin asti sitä palvotaan. Se vaatii aina lisää, ei anna mitään, ei koskaan.
Luonto on päinvastainen. Se ei vaadi koskaan mitään, se antaa avosylin kävijälleen. Se antaa rauhan, johdattelee kunkin oman itsensä luon. Luonnon rauhaa ei voi alistaa eikä siirtää muualle. Otettaessa se katoaa, kuolee pois. Siksi sitä on etsittävä luonnosta sen omilla ehdoilla, imettävä itseensä ja jätettävä myös muille.
Eränkävijä näkee matalan naavakuusen tunturin puurajalla ja suon laidalla. Se saattaa vielä elää, jokunen vihreä neulanen oksankärjessä ilmaisee kituvan liekin lepattavan. Kenties seuraavana keväänä auringon lämpö ei jaksa enää kutsua elämännestettä jälsisoulukkoon ja niin äänetön kuolema jättää mustannaavaisen muistomerkin ikuisen luonnonlain vakuudeksi. Tulevat vuosikymmenet riisuvat kuusentarrin neulaston ja oksiston, kuorivat toukkien kalvaman kaarnan ja kaatavat rungon lahoamaan, palaamaan luonnon kiertokulkuun.
[Selkähopeita. Otava 1981, s. 7-11]
Katedraaleja ovat meren luoto, lintupahta, tunturien suojaaman suolaakso kaltioineen, naavakuusineen, keloineen; latvalampi, koskenalussuvanto, hongantyvi, toistuvasti loppumattomiin.
Ken luonnon temppelin löytää, täyttää sydämensä mieluummin kuin reppunsa. Voi olla, että eränkävijä etsiikin aineetonta saalista innokkaammin kuin pataan pantavaa. Eihän muutaman nyrkinkokoisen lihapalasen tavoitteleminen satojen kilometrien päästä päiväkausien ponnistelujen palkkana todellakaan kannata rahassa arvioituna.
On huojentavaa hetkeksi irrota arkipäivän mammonan palvonnasta, mammonan, jonka monityydyttämättömillä kasvoilla on sitä ahnaampi hymy, mitä uutterammin henkihieveriin asti sitä palvotaan. Se vaatii aina lisää, ei anna mitään, ei koskaan.
Luonto on päinvastainen. Se ei vaadi koskaan mitään, se antaa avosylin kävijälleen. Se antaa rauhan, johdattelee kunkin oman itsensä luon. Luonnon rauhaa ei voi alistaa eikä siirtää muualle. Otettaessa se katoaa, kuolee pois. Siksi sitä on etsittävä luonnosta sen omilla ehdoilla, imettävä itseensä ja jätettävä myös muille.
Eränkävijä näkee matalan naavakuusen tunturin puurajalla ja suon laidalla. Se saattaa vielä elää, jokunen vihreä neulanen oksankärjessä ilmaisee kituvan liekin lepattavan. Kenties seuraavana keväänä auringon lämpö ei jaksa enää kutsua elämännestettä jälsisoulukkoon ja niin äänetön kuolema jättää mustannaavaisen muistomerkin ikuisen luonnonlain vakuudeksi. Tulevat vuosikymmenet riisuvat kuusentarrin neulaston ja oksiston, kuorivat toukkien kalvaman kaarnan ja kaatavat rungon lahoamaan, palaamaan luonnon kiertokulkuun.
[Selkähopeita. Otava 1981, s. 7-11]