Kaipainen, Anu

Koska koen kirjan luomisen eräänlaisena luonnollisena synnytyksenä kaikkine pahoinvointeineen ja jälkimasennuksineen, romaanini "siittyvät" vaikkapa jostain virrenpätkästä, iskelmästä, valokuvasta tai repliikistä. Ensin pitää tietenkin olla teema. Niitä ovat olleet rauhantahto, huoli kolmannesta maailmasta, kirjailijan luomistyö, historiallinen henkilö, feminismi tietystä näkökulmasta, miehen vaihdevuodet, "maailman lapset". Olen usein saanut aiheen jostakin myytistä tai tarinasta, jonka olen siirtänyt nurinperin peilaamaan nykyaikaa tai päinvastoin. Näin voin ironisoida itseäni ja saada tekstiin huumoria. Kun minulle on tärkeä myös rakenne, tarina antaa jäntevät puitteet. Kun vaikkapa balladilla on oltava surullinen loppu, on pantava henkilöt järjestykseen. Kerran jopa niin, että sivuhenkilöstä tuli päähenkilö.

Kirjoitan romaania yleensä kaksi vuotta. Ensimmäinen vuosi on miettimistä ja piirtelyä, alkioita koneeseen, materiaalin keruuta, esim. historia: aika, paikka. Toinen vuosi on kirjoittamista. Teksti menee historiallisessa järjestyksessä, mutta tietokonehan toimii. Kirjoitan romaanin kolmeen kertaan. Ensin selvittääkseni itselleni, sitten toiselle (hahmoton lukija) ja kolmannen kerran hioen. Fiilaan ja höylään. Nautin kielestä, jonka pitää olla rikas, mielellään monimielinen: yhtaikaa karkea ja hellä, groteski tai hieno. Kieleni lähtee jostain karjalaisuuden perukoilta, sisäsyntyisesti, soiden. Itäsuomalaiseen lauserakenteeseen ei kustantaja puutu. Sen pitää mennä minun tavallani. Käytän runsaasti metaforaa, kaikenlaisia allusioita, analogioita.

Minulla ei koskaan ole ollut ns. takapirua, koska minun on mahdoton näyttää tuossa vaiheessa tekstiäni kenellekään. Jossakin vaiheessa vien koko "haasian" kustannustoimittajalleni. Nykyään hän on Sari Lindstén, etevä ja tekstiä tukeva. Hän tekee käsikirjoitukseen merkintöjä: huutomerkkejä, kysymysmerkkejä ja alleviivauksia, toimii dramaturgina rönsyilevälle tekstille. Korjaan keskustellen hänen kanssaan.

Kun sanon kirjoittavani kaksi vuotta, olen usein sinä ensimmäisenä vuotena tehnyt näytelmän. Paitsi teatterinäytelmiä, ennen tehtiin televisiolle näytelmiä tai romaanien dramatisointeja. Niissä olivat oikea ohjaaja ja näyttelijät, ja niitä katsottiin paljon. Missä on nyt tämä ilo? Minulla on ollut onni tehdä televisiolle myös paljon lastennäytelmiä, yleensä ohjaaja Raili Ruston kanssa. Niitä todella sävellettiinkin. Myös kuunnelmia olen tehnyt. Jos tässä vaiheessa kerron vaikkapa teatterikerholle, että näytelmän teen joka toinen vuosi, lisään toki rehellisyyden nimessä, että "tekaisen" siinä välissä romaaninkin.

Yhdessä vaiheessa kirjailijan piti osallistua. Punapaulaan virittelin politiikkaa, eikä se toiminut. Vasta kun ohjaaja Eija-Elina Bergholm poimi TV-elokuvassa turhat rönsyt pois, näytelmä toimi, voitti jopa Televisioteatterin parhaan näytelmän yleisöäänestyksessä ensimmäisen palkinnon. Erotin kaksi minääni, niin että toinen toimi käytännön politiikassa, kaupunginvaltuustossa (SDP), ja toinen oli puhdas kirjailija. Meidän perheessä se kävi hyvin, kun mieheni oli kansanedustaja ja minä hoitelin kunnan asioita. Juuri nyt olisimme työkykyinen pari.

Kirjailijalla pitää olla oikeus innovaatioihinkin. Keksiä uutta. Tämä harmittaa arvostelijoita, koska heillä on tietty käsitys, jota he eivät kernaasti muuta.

Pidätän itselläni oikeuden myös uniin, etenkin enneuniin. Se on karjalainen perinne, ja äitinikin niitä näki. Unet ovat tärkeä vaihe luomistyössä, kurkistus myös viettimaailmaan. Freudin jälkeen ovat uneeni tietysti olleet täynnä matkalaukkuja, mutta niin olen evakkonakin ollut aina matkalla. Työn vaikeissa tilanteissa uni saattaa ratkaista. Monet kirjailijat sanovat, että luomisessa on mukana myös mystiikkaa. Minäkin myönnän tämän, mutta varsinainen työnteko on kovaa puuhaa ja kaukana selittämättömästä.

Kirjailijalla on oltava vahva itsetunto. Valitettavasti kritiikki yrittää murtaa tämän, joten pitää oppia kestämään ja rauhassa katselemaan muitakin lehtiä. Veijo Meri on oikeassa, kun hän sanoo, että inspiraatio on itsetunto. Inspiraatiossaan pitää olla loppuun asti. Sen tulee kestää yli teoksenkin.


MAKUASIOITA:

Unohtumattomat taide-elämykset:
Moneen teokseeni on kaikkinainen hyvä taide vaikuttanut suotuisasti. Kulloinkin aina tarpeen mukaan. Olen aina ollut ahkera lukija. Ennen romaania minulla on ollut tapana lukea Tolstoin Anna Karenina, koska sen rakenne on niin hyvä.
- Marquesin Sadan vuoden yksinäisyys antaa mahdollisuuden mihin vain.
- Varsinainen löytöni on Carson McCullers. Hän on esimerkiksi pienoisromaanillaan Surullisen kahvilan balladi rohkaissut kirjoittamaan ironisia vihjauksia ja proosaa, jossa on "kielellisiä" vastakohtia. Iloinen suru, surullinen ilo. Ja yhtäkkiä on taas hävyttömyys.
- William Butler Yeats yhdisteli runoissaan maagisia ja mystisiä aineksia, puolusti irlantilaista kulttuuria englannin kielellä, vähän siihen tapaan kuin karjalaiset runolaulajat meillä omaansa.
- Jugoslavialainen Miodrag Bulatovic antoi punaisen kukon lentää minunkin taivaaseeni, niin että kannattaa kuvata häikäilemättömästi.
- Edith Södergran on minulle tärkeä runoilija.
- Myös monet menneisyyden isot naiset ovat vaikuttaneet teoksiini: Sara Wacklin, Suomen ensimmäinen naiskirjailija, Larin Paraske, nerokas kansanlaulaja ja Mateli Kuivalatar, Kantelettaren muusa ja lintuelegikko, jonka tiedetään myös tehneen itse runoja. Ovat saaneet omat kirjansa. Ei niin, että sanaa nainen korostettaisiin, koska meillä kaikilla on samat geenit eikä ole siis järkevää jaotella kirjailijoita sukupuolen mukaan.

Musiikissa olen ollut kaikkiruokainen. Nuoruusvuosiin kuului Seppo Nummen mukana Schubert Liedeineen.
- Bach, Beethoven ja Mozart. Oli elämys laulaa kuorossa Beethovenin Ilo-sinfonian loppuosa.
- Kaija Saariaho on murtanut naissäveltäjäkynnyksen.
- Jouni Kaipainenkin on tunnustettava. Meissä kahdessa on jotain samaa, esimerkiksi sekoitamme usein tahallamme "vääriä" asioita muuhun tekstiin. Meillä taitaa olla samaa sukuperää tunteissa ja ilmaisuissa, jos Jounikin tämän myöntää. Hän on säveltänyt myös kuoroille ja Edith Södergranin runoja.

Nuoruudensyntikin pitää tunnustaa. Kirjoitin Jouko Turkalle tilauksesta Tangokuninkaan, johon hän pyysi "oikein imelän tangon", että se puree. En osannut. Etsin hädissäni nuoruuden runovihkoistani runon, joka alkaa: Lämpöni, lempeni annan. Kaunis on nuoruutein. - Ei purrut. Mutta Peter von Baghin elokuvan Kreivi alussa Kiti Neuvonen lauloi Nuoruustangoni ja siitä tuli evergreen. Mukavaa teostotuloa vuosien varrelta. Ja onhan aina nimimerkkejä.

Kuvataiteista olen puolestani saanut innoituksen Edward Muncilta. Hänen Huutonsa ja Syntinen Magdaleenansa suorastaan mykistivät. Löysin niinä aikoina (tai tiede löysi teksteistäni) ekspressionismin. Van Gogh antaa luvan mihin tahansa sielun syövereihin. Toisaalta pidän kovasti grafiikasta. Olin nuoruudessani kihloissa graafikon kanssa: siitä opit. Toinen taiteilija Kimmo Kaivanto teki Surupukuisen naisen kannen. On ehdoton.

Fiktiivinen henkilö, johon voisi samastua:
Olen samastunut kernaasti vahvoihin naisiin ja ingenuéen. Lapsen suusta saa kuulla totuuden, hullu puhuu loput, ja humalainen se vasta päästelee. Mitä tämä kertoo totuudesta? Onko mentävä hullun tai humalaisen nahkoihin, jos puhuu totuuksia? Ehkä löydän itsestäni lapsen.
- Vahvoja naisia puolestaan en heikkoudessani hae, mutta vahvuuteen on helppo samastua ja kasvattaa itsetuntoaan. Joku Punapaulan Annikki ja surupukuisen nainen, Paraske ja Mateli on helppo olla. Uusimpaan romaaniini Kaarinan veriballadiin olen sijoittanut myös kuningatar Kristiinan, naisen, jonka toinen olkapää oli alempana kuin toinen, mutta joka ampui miestä paremmin. Pyssyyn en koske enkä karkaa Roomaan, mutta mielenkiintoinen ilmiö tämä nainen.

Mieluisa paikka maailmalla, kotimaassa, fantasiamaailmassa:
Minulla on ollut onni saada matkustaa paljon. Kaukomaille lähtöni estää valitettavasti verisairaus. Monet matkat ovat tuottaneet kirjan tai ratkaisun kirjaan. Prahan juutalaisten, keskitysleireillä kuolleiden lasten piirustusnäyttely, nimineen ja vuosilukuineen pani luomaan Magdaleenan. Espanjassa opin, että härkiä kidutetaan aina varjoisalla puolen katsomoa, koska siellä ovat parhaiten maksavat katselijat. Matka Pohjois-Korean Demokraattiseen Koreaan, jonne ei vielä laskettu turisteja, oli tuottaa hauskan kirjan mahdottomuuksien maasta, mutta nykymatkaaja ehti ensin. Mielenkiintoista oli vierailla Sirkka Seljan kanssa Irakissa Saddamin aikana. Irakilaiset miehet pitivät hekin itkuvirsistä. Kreikka tuotti monta kertaa tekstejä. Grönlannissakin viihdyin. Karjala on aina ollut minulle ehtymätön aihe, kun siitäkin saa taas kirjoittaa. Kangasalan vanha kirkko ja hautausmaa ovat Kaarinan veriballadin innoittajat. Fantasiamaita on rakennettu jokaiseen kirjaan, ja niitäkin kuulemma saa taas olla.

Kiehtova historiallinen henkilö:
Olen tutkinut 1600-lukua ja löytänyt noitavainot ja pyövelit. Kaarinan balladi ammentaa taikauskosta, vaikka ei olekaan historiallinen romaani. Sen aika vain on historiaa. Kuningatar Kristiina livahti tietenkin teksteihin.
- 1700-1800- lukujen vaiheilla olen tutustunut Mateli Kuivalattaren arkeen ja juhlaan.
- Suomen sodan 1808-1809 löysin Sara Wacklinilta ja sain Arkkienkeliin myös mielisairaan kuninkaan Kustaa IV Adolfin puuteritemppuineen. Oli hauska leikitellä. Leikkihän on lapsen ase.
- Ja Larin Paraske toi mukanaan 1800-luvun nimenomaan kulttuurihistorian contra kansankulttuuri. Paraske on "kansallisromanttisen sivistyneistön löytämä ja hylkäämä nerokas kansannainen", kuten Pekka Tarkka sanoo.
- Nykyaika on ja tuottaa joka hetki tarinaa. Sitä voi sytytellä mihin tahansa tekstiin aina Beslanin hirmutekoon asti, joka ehti vielä Kaarinan balladiin.

Asiat ja ilmiöt, jotka ärsyttävät:
Pintapuolisuus. Pikkuporvarius. Kapulakieli. Kateus. Tyrmäävä kielteisyys. Nykyajan julkkismaailma, jolloin nauhoitetaan viidentoista minuutin virtuaalitodellinen pierukin. Mikään ei merkitse mitään. Kaupallisuus ja sen tuottama kiire ja raha. Niin sanottu amerikkalaisuus. Se että muka "Aiemmin kansallistunne oli oikeiston ja työnantajien propaganda-ase, nyt kansallistunteen ovat kaapanneet omaan käyttöönsä vasemmistolaiset." (HS:n pääkirjoitus, Antti Blåfield) Ei se näin totaalista ole.

Asiat, joita pelkään:
Sota ja terrorismi. Väärin tulkitut uskonnot. Kaikkinainen lasten väärinkäyttö. Naisen alistaminen. Globaalinen katastrofi. Kolmannen maailman köyhyys. Mitä idästä vielä tulee?