Tuominen, Pirjo

Joel!
Lämmin aalto huuhtoi Lindaa. Joel ei ollut milloinkaan aikaisemmin kirjoittanut hänelle, vaikka he olivat tunteneet miltei kolmekymmentä vuotta. Torpanpojalle ja sahurille kirjeen laatiminen oli ollut vierasta. Nyt kun Joel oli kunnanvaltuutettu ja moninkertainen luottamusmies, kirjoitustyö oli tullut hänelle tutuksi. Käsiala oli tasaista ja selkeää.
Linda huomasi silmiensä sumenevan. Hän etsi taskustaan nenäliinan, pyyhki silmänsä ja yritti hillitä liikutustaan. Hän istuutui syvemmälle tuoliin ja sytytti lampun. Ulkona matoivat pilvet alhaalla, välillä ropisivat pisarat ikkunaan muuttuakseen rännäksi.
Joel aloitti kertomalla Knaapin syystöistä, jotka oli saatu valmiiksi.
"Hiljaista on, Auli ja Susanna tekevät sisätöitä, hoitavat karjan ja laittavat ruuan. Alli on ollut huonokuntoinen ja pysytellyt pirtissään, Susanna on vienyt sinne ruuan. Ei sekään tunnu tervetulleelta, sinähän tiedät, miten riidanhaluinen Alli osaa olla, ja se tuntuu pahenevan iän myötä."
Linda näki mielessään Knaapin mäen, avarat pellot ja Harhionmaan synkät metsät, joissa syksyn pimeys oli kuin kotonaan.
"Hirvimetsällä olen ollut ja saalistakin tuli. Yksinäistä täällä on, istuskelen enimmäkseen kamarissani ja lueskelen, milloin ei ole asiaa kylälle kokouksiin ja työhommiin."
Joel näytti miettineen hetken ennen kuin piirsi paperille lisää mietteitään.
"En osannut arvata, miten tyhjän tilan Aili jälkeensä jätti. Hänen aikanaan oli ainainen huoli siitä, miten kotosalla selvittiin. Se täytti elämäni, kenties liikaakin. Pelkään, että lapset jäivät liian vähälle, kun ajattelin vain Ailin kohtaa.
Nyt taitaa olla maksun aika. Tarkoitan lähinnä Jenniä. Kun jo tiedät hänen asioistaan, niin kerron lisää. Älä luule, että en pidä tytärtäni arvossa, hän on tehnyt uhrautuvaista ja raskasta työtä sotilassairaaloissa eri puolilla maata. Ei kai ihminen mitään tunteilleen voi, mutta olisin sydämestäni suonut, ettei Jenni olisi hairahtunut ukkomieheen. Nyt Jenni on kirjoittanut Turusta ja ilmoittanut Ilkan, sen lääkärin, ottaneen asumuseron vaimostaan. Hän asuu aivan julkisesti Jennin kanssa, eikä siinä vielä kaikki. Lapsi on tulossa. Siitä tulee lehtolapsi, sillä ennen kuin tämä Ilkka saa avioeron, vierähtää varmasti parikin vuotta.
Ajattelen Harjun vaimoa ja lapsia. Teko on väärin heitä kohtaan. En voi millään sitä hyväksyä. Tietäisitpä Linda miten raskas sydämeni on!"
Linda kuvitteli, miten Joel oli tässä kohdassa laskenut kynän kädestään ja katsellut kauan Knaapin pihamaan yli kynnöspelloille ja mustaan metsänreunaan.
"Jannen uutiset ovat onneksi parempia. Kenttähevossairaala on siirretty Hämeenlinnaan. Siellä hoidetaan loput potilaat, kotiutetaan hevosia ja huutokaupataan ne, joille ei ole osoitetta.
Knaapille kävi niin hyvin, että Janne onnistui huutamaan kohtuuhintaan (kai poika vähän suostutteli vasaramiestä) kaksi vahvaa uutta hevosta. Toinen on kotimainen työhevonen, toinen sotasaalis, oikea unkarilainen ratsu. Mitäs sanot, Linda, jos minäkin vihdoin ottaisin oppia sinusta ja alkaisin ratsastella niin kuin tilanherra ainakin? Myös meidän vanha Poku tuli samassa kyydissä kotiin. Janne lähetti kaikki kolme hevosta junalla Hämeenlinnasta Kauvatsalle. On meillä nyt kädet täynnä työtä. Varsinkin tämä unkarilainen, annoimme sille nimen Imre, on herkkä kuin rippikoulutyttö. Susanna ja Auli ovat hulluina siihen. Joko Malman hevoset on kotiutettu?
Janne on ollut innostunut eläinlääkintämiehen työstään ja pyrkii opiskelemaan eläinlääkäriksi. Mutta siitä taisin jo kertoa?"
Linda oli hivenen pettynyt, kun Joel ei maininnut häntä sanallakaan. Mutta riitti, että mies kirjoitti ja kertoi huoliaan. Linda tunsi olevansa Joelin uskottu, ainoa ihminen jolle tämä saattoi purkaa surujaan ja ilojaan. Se oli ystävyyttä jos mikä.
Linda talletti kirjeen huolellisesti työpöytänsä laatikkoon tietäen lukevansa sen monta kertaa. Teki mieli tarttua heti kynään, mutta hän hillitsi itsensä. Hän ei halunnut vaikuttaa liian innokkaalta, jottei pelästyttäisi Joelia.


(Maan nälkä 2007)