Laskiaisrippi

Laskiaislauantaina vuonna 1913 – se oli sumuinen kolea, hämärä iltapäivä keskipaikkeilla helmikuuta – astui kuudennen rakuunarykmentin univormussa oleva mies Neitsyt Maarian torilta Mainzin tuomiokirkon heikosti valaistuun sivulaivaan. Jonkin matkan päässä, Gutenbergin torilla uuden kaupunginteatterin edessä, jonka avoparvekkeella karnevaaliprinssi ja –prinsessa näyttäytyivät väkijoukolle prameassa loistossaan, olivat paraikaa ’Hänen Narrillisen Majesteettinsa alokkaat’ – prinssi- tai hovimieskaartiksi sanotun perinteellisen laskiaispataljoonan jäsen kokelaat – jokavuotisen tavan mukaan vannomassa uskollisuudenvalaansa; ja tuomiokirkon sisemmän, pehmustetun kaksoisoven heilahtaessa auki ja kiinni siitä pelmahti tuulen sekaäänisen laulun tavoin hilpeää meteliä, rummutusta, pillinkimitystä ja jo hiukan humalaista loilotusta, joka täytti kaupungin kaikkialla Suurelta Valkaisukujalta markkinatorille asti.
Mutta sisällä kirkossa, missä pääalttarin Ikuisen Valon lisäksi paloi vain muutama lamppu ja vahakynttilä, vallitsi rippipäivän tuttu kivinen hiljaisuus, jota kynttiläin ritinä syvensi, ja siellä täällä sivulaivoissa näkyi rippituolien edessä, joissa kaikissa oli asianomaisen papin tai tuomioherran nimi, jokusia polvistuneita hahmoja, muutamilla kasvot kämmeniin painettuina. Kovin monia katuvaisia ei laskiaislauantai näyttänyt houkutelleen. Myös Ruusutarhan-madonnan alttarin edessä kyyhötti vain jokunen vanha vaimo odottaen vesperhartautta.