Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Merikonsuli
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
Eri kansikuvat esitetään isoina, kun osoitat tai klikkaat pikkukuvaa.
kuvaus
Merisodan veteraani Gaius Lutatius Catulus palaa Roomaan sodasta Karthagoa vastaan. Karthago on merien valtias, sillä roomalaisten heikosta laivastosta ei ole sille vastusta eikä Rooman senaatti ole halukas uhraamaan varoja uuden laivaston rakentamiseen. Lutatiuksen silmissä kajastaa rauhallinen perhe-elämä hänen isänsä maatilalla tavallisten töiden ja perheen parissa.
Mutta kauan ei ehdi Lutatius viettää aikaa maalla, kun häntä jo kutsutaan valtiollisiin asioihin. Rooman tasavallassa päätöksiä tekevät senaatti ja viranhaltijat, joten asemaan päästäkseen täytyy kerätä kannatusta äänioikeutetuilta kansalaisilta. Lutatius tukijoukkoineen ryhtyy kampanjoimaan haaveena päästä nostamaan Rooma laivastomahdiksi, jotta arkkivihollinen Karthago voitaisiin lyödä. Mutta pystyykö siihen sotasankari, jonka suunnitelmat merkitsisivät rahanmenoa ja joka on hankkinut koko joukon vaikutusvaltaisia vihollisia?
Jukka M. Heikkilän Merikonsuli on historiallinen romaani, joka kertoo Rooman tasavallasta puunilaissotien aikaan. Lutatius toimii teoksen minäkertojana. Kirjassa kuvataan niin poliittisia juonitteluja kuin sotaa realistiseen tyyliin, mutta Lutatius joutuu myös punnitsemaan, missä määrin hän ajaa Rooman etua ja missä määrin omaa etuaan. Tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan ja osittain myös todellisiin historiallisiin henkilöihin, joskin tapahtumia kuvataan kirjailijan vapaudella.
(Matti Järvinen/ Sanojen aika)
Taisteluja senaatissa ja sotakentillä – historiallinen esikoisromaani antiikin Rooman nousukaudesta
Rooman sota Karthagoa vastaan on urautunut puuduttavaksi piiritystaisteluksi Sisiliassa. Merikapteeni Gaius Lutatius Catulus tietää, ettei Rooma voi voittaa sotaa ilman uutta laivastoa. Sellaisen rakentamiseen ei senaatin mielestä ole varaa, joten Lutatiuksen on vetäydyttävä maatilaansa hoitamaan.
Kohtalon jumalatar tarjoaa kuitenkin Lutatiukselle tilaisuuden, ja sotilas hänessä voittaa manaviljelijän. Pian Lutatius on ajautunut peliin, joka voi hänen osaltaan päättyä vain loistavaan voittoon tai suunnattomaan häpeään. Hän saa huomata, että Rooman poliittinen elämä kuhisee vihollisia, jotka ovat Karthagon sotilaita monta kertaa ovelampia ja vaarallisempia.
Lutatiuken on kohdattava monta vaaraa ja yllätystä ennen kuin Rooma vihdoin näkee hänet merikonsulina. Samalla hän oppii, että kohtalolla on oikkunsa ja maineella hintansa.
(takakansiteksti)
Mutta kauan ei ehdi Lutatius viettää aikaa maalla, kun häntä jo kutsutaan valtiollisiin asioihin. Rooman tasavallassa päätöksiä tekevät senaatti ja viranhaltijat, joten asemaan päästäkseen täytyy kerätä kannatusta äänioikeutetuilta kansalaisilta. Lutatius tukijoukkoineen ryhtyy kampanjoimaan haaveena päästä nostamaan Rooma laivastomahdiksi, jotta arkkivihollinen Karthago voitaisiin lyödä. Mutta pystyykö siihen sotasankari, jonka suunnitelmat merkitsisivät rahanmenoa ja joka on hankkinut koko joukon vaikutusvaltaisia vihollisia?
Jukka M. Heikkilän Merikonsuli on historiallinen romaani, joka kertoo Rooman tasavallasta puunilaissotien aikaan. Lutatius toimii teoksen minäkertojana. Kirjassa kuvataan niin poliittisia juonitteluja kuin sotaa realistiseen tyyliin, mutta Lutatius joutuu myös punnitsemaan, missä määrin hän ajaa Rooman etua ja missä määrin omaa etuaan. Tapahtumat perustuvat todelliseen historiaan ja osittain myös todellisiin historiallisiin henkilöihin, joskin tapahtumia kuvataan kirjailijan vapaudella.
(Matti Järvinen/ Sanojen aika)
Taisteluja senaatissa ja sotakentillä – historiallinen esikoisromaani antiikin Rooman nousukaudesta
Rooman sota Karthagoa vastaan on urautunut puuduttavaksi piiritystaisteluksi Sisiliassa. Merikapteeni Gaius Lutatius Catulus tietää, ettei Rooma voi voittaa sotaa ilman uutta laivastoa. Sellaisen rakentamiseen ei senaatin mielestä ole varaa, joten Lutatiuksen on vetäydyttävä maatilaansa hoitamaan.
Kohtalon jumalatar tarjoaa kuitenkin Lutatiukselle tilaisuuden, ja sotilas hänessä voittaa manaviljelijän. Pian Lutatius on ajautunut peliin, joka voi hänen osaltaan päättyä vain loistavaan voittoon tai suunnattomaan häpeään. Hän saa huomata, että Rooman poliittinen elämä kuhisee vihollisia, jotka ovat Karthagon sotilaita monta kertaa ovelampia ja vaarallisempia.
Lutatiuken on kohdattava monta vaaraa ja yllätystä ennen kuin Rooma vihdoin näkee hänet merikonsulina. Samalla hän oppii, että kohtalolla on oikkunsa ja maineella hintansa.
(takakansiteksti)
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tapahtuma-aika
Tarkka aika
Alkukieli
Tekstinäyte
Katselin Selinuksen akropoliilta merta: se ei enää loistanut kesän kirkasta vihreää, vaan velloi synkän harmaana. Syksyinen tuuli oli nostanut kovan aallokon. Kuuntelin meren pauhua rantakalliota vasten ja annoin aallon roiskeista kostean tuulen hakata kasvojani. Kiristin viittaani tiukemmalle, mutta tuuli tuntui aina löytävän aukon kankaan suojauksesta.
"Lutatius!" kuului huuto takaan!. Käännyin ja näin Nikonin, syrakusalaisen ystäväni, harppovan kaksi porrasta kerrallaan ylös muurille.
"Pääsemme vihdoin pois tästä jumalien hylkäämästä paikasta", Nikon puuskutti ja jatkoi parin hengenvedon päästä: "Konsulilta on tullut määräys viedä laivat talvisuojaan Syrakusaan heti säiden salliessa."
"Taas yksi vuosi turhaa piiritystä takana", huokaisin.
"Tuo on tappiomielialaa. Juuri tuollainen mies ohjaisi laiskasti soutavan laivansa Syrakusan satamaan ja nousisi laivastaan ilme synkkänä tönien kansaa edestään. Niinhän kävi viime vuonna: lai- vaston paluu oli kuin surukulkue."
Naurahdin Nikonin piikittelylle. Valtaosa laivaston miehistä oli tuskastunut sodan pysähtymiseen, minä muiden mukana. Nikon oli oikeassa: edellisen vuoden synkkä paluumme ei ollut varmasti innostanut syrakusalaisia liittolaisiamme uusiin sotaponnistuksiin.
"Haluatko, että soittelemme harppua ja järjestämme tanssiesityksiä laivan kannella?" kysyin ivallisesti.
"Ei", naurahti Nikon. "Riittää kunhan laitat miehesi soutamaan vähän kovempaa."
"Mitä se auttaisi?" tuhahdin hämmentyneenä. "Kuninkaamme Hieron on ajatellut puolestasi, miten tämän surkean joukkomme paluu Syrakusaan saadaan vähän iloisemmaksi eikä sinunkaan naamasi masenna kansaa. Hieron on konsulien suostumuksella määrännyt Rooman ja liittolaisten laivastojen paluun Panormoksesta ja Selinuksesta kahdeksi soutukilvaksi."
"Onko kuningas tullut hulluksi? Täältä on matkaa Syrakusaan vajaat kaksisataa mailia, melkein kaksi kertaa enemmän kuin tavallinen päivämatkamme. Moisen matkan jälkeen kukaan soutajista ei jaksa edes kohottaa viinikuppia huulilleen saati sitten tavoitella naisen povea. Miksi rääkätä miehiä turhalla ponnistuksella?"
"Älä pilkkaa viisasta kuningastamme, roomalainen. Hieronin toimilla on aina tarkoituksensa. Hän haluaa kilpailulla vain muistuttaa Roomaa siitä, että Roomalla ja sen liittolaisilla on yhä laivasto, tosin pieni ja kurja."
Nyökkäsin mietteliäänä ja kysyin: "Mitä on pelissä?"
"Voittaneen laivan kapteenille on luvattu kultainen seppele, upseereille 60 assia, merimiehille ja soutajille 50 assia ja merisotilaille 10 assia."'
Naurahdin palkkion suhteille, sillä niihinkin oli kirjoitettu selvä viesti. Aloin ymmärtää Hieronin ajatusta.
Käänsin katseeni takaisin merelle ja kysyin huolettomasti: "Kumpi meistä voittaa?"
Odotellessamme tuulen laantumista purimme vähitellen Selinuksen raunioille perustettua leiriämme. Puunilaiset olivat hävittäneet kaupungin lähes maan tasalle vetäytyessään pari vuotta aiemmin. Leirimme kattoi vain osan kaupungin vanhan muurin ymparöimästä alueesta. Meren suunnalta leiriä suojasivat akropoliin rinteet sekä säilyneet muurit, mutta akropoliin taakse levittäytyvistä kortteleista leiri oli erotettu vain sulkemalla eräät kadut. Alueemme ulkopuolelle talojen raunioihin majoittuneet kauppiaat ja portot tekivät viimeisiä tarjouksiaan.
Leirissä mieliala oli korkealla: kilpailun huuma oli vallannut kaikki. Vain merisotilaat valittivat palkinnon suhteista. Olihan legioonalaisen ja merisotilaan tavallinen päiväraha kaksi kertaa suurempi kuin soutajan. Myös taistelujen jälkeisissä ylimääräisten palkkioiden jaoissa merisotilaat olivat aina saaneet kaksi kertaa enemmän kuin soutajat. Soutajat taas ehkä liiankin humaltuivat omasta tärkeydestään. Oli toki totta, että soutukilvassa merisotilaat, heittokoneet, mastot ja purjeet olivat pelkkää painolastia ja kaikki riippui soutajista.
Sään seljetessä merikomentaja ilmoitti lähdön olevan seuraavana aamuna. Miesten poistuminen leiristä kiellettiin ja leiri saatettiin nopeasti talvikuntoon. Sotilaiden karkeat laulut kaikuivat tavallista kovemmin. Kiersin illalla miesteni makuusijat jakaen rohkaisevia sanoja seuraavan päivän rasituksiin. Kehotin heitä nukkumaan hyvin. Miehet huutelivat takaisin iloisia ja karskeja kommentteja. Vuosia aikaisemmin olisin empimättä hakkauttanut kepillä miehen, joka huusi: "Älä huoli Gaius Lutatius, pääset kyllä ensimmäisenä kapteenina upottamaan taas kalusi syrakusalaiseen lihaan." Nyt tyydyin vain kuuntelemaan. Masentavat vuodet piirityssodassa olivat kuluttaneet minua enkä enää jaksanut pitää yllä yhtä kovaa kuria kuin ennen. Olin väsynyt kaikkeen.
"Lutatius!" kuului huuto takaan!. Käännyin ja näin Nikonin, syrakusalaisen ystäväni, harppovan kaksi porrasta kerrallaan ylös muurille.
"Pääsemme vihdoin pois tästä jumalien hylkäämästä paikasta", Nikon puuskutti ja jatkoi parin hengenvedon päästä: "Konsulilta on tullut määräys viedä laivat talvisuojaan Syrakusaan heti säiden salliessa."
"Taas yksi vuosi turhaa piiritystä takana", huokaisin.
"Tuo on tappiomielialaa. Juuri tuollainen mies ohjaisi laiskasti soutavan laivansa Syrakusan satamaan ja nousisi laivastaan ilme synkkänä tönien kansaa edestään. Niinhän kävi viime vuonna: lai- vaston paluu oli kuin surukulkue."
Naurahdin Nikonin piikittelylle. Valtaosa laivaston miehistä oli tuskastunut sodan pysähtymiseen, minä muiden mukana. Nikon oli oikeassa: edellisen vuoden synkkä paluumme ei ollut varmasti innostanut syrakusalaisia liittolaisiamme uusiin sotaponnistuksiin.
"Haluatko, että soittelemme harppua ja järjestämme tanssiesityksiä laivan kannella?" kysyin ivallisesti.
"Ei", naurahti Nikon. "Riittää kunhan laitat miehesi soutamaan vähän kovempaa."
"Mitä se auttaisi?" tuhahdin hämmentyneenä. "Kuninkaamme Hieron on ajatellut puolestasi, miten tämän surkean joukkomme paluu Syrakusaan saadaan vähän iloisemmaksi eikä sinunkaan naamasi masenna kansaa. Hieron on konsulien suostumuksella määrännyt Rooman ja liittolaisten laivastojen paluun Panormoksesta ja Selinuksesta kahdeksi soutukilvaksi."
"Onko kuningas tullut hulluksi? Täältä on matkaa Syrakusaan vajaat kaksisataa mailia, melkein kaksi kertaa enemmän kuin tavallinen päivämatkamme. Moisen matkan jälkeen kukaan soutajista ei jaksa edes kohottaa viinikuppia huulilleen saati sitten tavoitella naisen povea. Miksi rääkätä miehiä turhalla ponnistuksella?"
"Älä pilkkaa viisasta kuningastamme, roomalainen. Hieronin toimilla on aina tarkoituksensa. Hän haluaa kilpailulla vain muistuttaa Roomaa siitä, että Roomalla ja sen liittolaisilla on yhä laivasto, tosin pieni ja kurja."
Nyökkäsin mietteliäänä ja kysyin: "Mitä on pelissä?"
"Voittaneen laivan kapteenille on luvattu kultainen seppele, upseereille 60 assia, merimiehille ja soutajille 50 assia ja merisotilaille 10 assia."'
Naurahdin palkkion suhteille, sillä niihinkin oli kirjoitettu selvä viesti. Aloin ymmärtää Hieronin ajatusta.
Käänsin katseeni takaisin merelle ja kysyin huolettomasti: "Kumpi meistä voittaa?"
Odotellessamme tuulen laantumista purimme vähitellen Selinuksen raunioille perustettua leiriämme. Puunilaiset olivat hävittäneet kaupungin lähes maan tasalle vetäytyessään pari vuotta aiemmin. Leirimme kattoi vain osan kaupungin vanhan muurin ymparöimästä alueesta. Meren suunnalta leiriä suojasivat akropoliin rinteet sekä säilyneet muurit, mutta akropoliin taakse levittäytyvistä kortteleista leiri oli erotettu vain sulkemalla eräät kadut. Alueemme ulkopuolelle talojen raunioihin majoittuneet kauppiaat ja portot tekivät viimeisiä tarjouksiaan.
Leirissä mieliala oli korkealla: kilpailun huuma oli vallannut kaikki. Vain merisotilaat valittivat palkinnon suhteista. Olihan legioonalaisen ja merisotilaan tavallinen päiväraha kaksi kertaa suurempi kuin soutajan. Myös taistelujen jälkeisissä ylimääräisten palkkioiden jaoissa merisotilaat olivat aina saaneet kaksi kertaa enemmän kuin soutajat. Soutajat taas ehkä liiankin humaltuivat omasta tärkeydestään. Oli toki totta, että soutukilvassa merisotilaat, heittokoneet, mastot ja purjeet olivat pelkkää painolastia ja kaikki riippui soutajista.
Sään seljetessä merikomentaja ilmoitti lähdön olevan seuraavana aamuna. Miesten poistuminen leiristä kiellettiin ja leiri saatettiin nopeasti talvikuntoon. Sotilaiden karkeat laulut kaikuivat tavallista kovemmin. Kiersin illalla miesteni makuusijat jakaen rohkaisevia sanoja seuraavan päivän rasituksiin. Kehotin heitä nukkumaan hyvin. Miehet huutelivat takaisin iloisia ja karskeja kommentteja. Vuosia aikaisemmin olisin empimättä hakkauttanut kepillä miehen, joka huusi: "Älä huoli Gaius Lutatius, pääset kyllä ensimmäisenä kapteenina upottamaan taas kalusi syrakusalaiseen lihaan." Nyt tyydyin vain kuuntelemaan. Masentavat vuodet piirityssodassa olivat kuluttaneet minua enkä enää jaksanut pitää yllä yhtä kovaa kuria kuin ennen. Olin väsynyt kaikkeen.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
romaani
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
437