Kohtalon tähti

Keikka

Tervakosken yö oli hiljainen, kunnes pyöräteline räsähti näyteikkunaan ja ikkuna helähti rikki.
Ja hälytin rämähti soimaan.
- Perkele, Mono sanoi.
- Voi vittu mikä säkä, Stereo sanoi.
- On siinä mulla kans oikeet rikolliset nerot, Henkka ivasi. - "Suojasella ei takuullakaan oo hälyttimiä, se on niin pihi ettei se semmoseen laita rahojaan."
- Mono sen sanoi.
- Itte sanoit.
- No niin, Henkka huokasi. - Ruvetkaa nyt vielä tappelemaan.
- Rupee itte, Mono sanoi. - Me mennään sisään.
- Ei tota hälyä varmaan oo yhdistetty mihinkään. Suojanen on niin pihi, ettei se takuullakaan...
Allu ei sanonut mitään. Hän kuunteli sitä kaikkea keikkakärryksi puhalletun valkoisen pikku-Pösön takapenkiltä, silmät rennosti kiinni, ja yritti parhaansa mukaan olla nauramatta ääneen. Täysiä pässejä koko kolmikko, Rutalan veljekset ja heidän serkkunsa.
Heidät olisi ilo käräyttää.
Veljeksillä oli pahasti nauhaa ja reflat päällä, he tärisivät niin että kivet kolisivat yhteen pusseissa. Henkka oli vähän paremmassa kunnossa. He olivat tulleet Ojoisiin hakemaan Jukia kaverikseen, mutta Allun pikkuvelipuoli oli juuri saanut jostain päivän piikkinsä ja kävi niin ylikierroksilla, ettei olisi pystynyt istumaan autossa Tervakoskelle asti.
Allu oli juuri tullut himaan kapakkakierrokseltaan ja lähtenyt mukaan. Tapansa mukaan hän oli näytellyt kännisempää kuin oikeasti oli ja ollut sammuvinaan autoon juuri kun he lähestyivät Suojasen urheiluliikettä Tervakosken keskustassa. Se ei ollut ihan pääkadulla, vaan sen takana. Siinä talossa ei ollut asukkaita, ja vastapäisessä omakotitalossakin vain joku kuuro ukko, niin Mono tiesi kertoa.
Mono ja Stereo olivat Tervakoskelta kotoisin, puolalaisen keikkamuusikon poikia. Faija oli käynyt Suomessa kaksi kertaa. Mutsi oli paperitehtaalla siivoojana. Pojatkin olivat joskus raittiina päivinään siivoilleet, mutta viime aikoina raittiit hetket olivat olleet harvassa. Samoin Henkalla, sen jälkeen kun hän muutama vuosi sitten oli eksynyt serkkujensa kelkkaan. Henkan faija oli kuitenkin asianajaja, joka oli parhaansa mukaan yrittänyt pitää poikansa kuivilla, tai ainakin vapaalla jalalla.
Mono oli saanut nimensä siitä, että hänellä oli vain toinen silmä tallella. Hän kertoi mielellään, että kissa oli raapaissut vasemman rikki, kun hän oli kuusivuotias. Oikeasti hän oli itse repinyt sen pois muutama vuosi sitten, kun oli hepopäissään kuvitellut silmän alta pursuavan toukkia. Pikkubroidia taas sanottiin Stereoksi, koska hänellä oli molemmat silmät. Mono oli joskus käyttänyt lasisilmää, mutta oli hukannut niin monta, ettei Kela lopulta enää korvannut uutta ja hän joutui tyytymään mustaan silmälappuun. Nyt lappukin oli hukassa ja vasemman silmän kohdalla ammotti tylyn näköinen arpi, jota hän vähän väliä rapsutti.
Mono ja Stereo olivat vasta vähän päälle kaksikymppisiä, kuten Jukikin. Ja suunnilleen samassa jamassa: hepoa piti saada joka päivä, muuten kylmä kalkkuna iski armotta. Henkka oli viitisen vuotta vanhempi ja hyvää vauhtia menossa samaan suuntaan.
Allu ihmetteli koko touhua. Ei hänen ollut ikinä edes tehnyt mieli kokeilla mitään piikitettävää kamaa. Jonkun jointin hän oli joskus polttanut, mutta siitäkin tuli vain veltto olo. Viina ja tupakka riittivät hänelle ihan hyvin.
Nyt veljekset painuivat liikkeeseen ja Henkka jäi kadun laitaan postaamaan. Kokemuksesta Allu tiesi, ettei hänellä olisi mitään hätää, vaikka seriffit tulisivatkin. Hänhän vain nukkui autossa, ei hän edes tiennyt että se oli varastettu. Hän oli luottanut kavereihinsa. Eikä kukaan voisi todistaa muutakaan.
Jos kupru onnistuisi, hän jäisi ilman saalista, mutta ei se mitään. Se olisi kuitenkin mitätön, ja tällä porukalla kiinnijäämisen riski oli ihan liian iso.
Tärkeintä oli, että hän saisi taas lisää tietoa. Tieto oli valtaa. Sillä voi käydä kauppaa koukkujen kanssa, varsinkin jos sattui itse narahtamaan joltain omalta keikaltaan. Ne hän teki aina yksin. Niin oli varminta.
Mono tai Stereo oli tainnut olla oikeassa. Suojasen hälytintä ei varmaankaan ollut yhdistetty mihinkään, ja veljekset saivat touhuta rauhassa. Häly huusi ja lasinsirut rapisivat asvaltilla, kun he kantoivat Pösön pienen peräkontin täyteen kalliita lenkkareita ja goretex-pukuja.
- Siellä olis rautojakin, mutta ne on vähän liian hyvin lukkojen takana, Mono tai Stereo selitti. - Niitä ei saa sieltä muuten kuin palasina.
- Antakaa olla, Henkka sanoi. - Mutta olis pitänyt ottaa isompi keikkakärry. Eihän tonne tavaratilaan mahdu mitään...
Samassa jostain kauempaa alkoi kuulua poliisisireenin ujellus. Ääni kasvoi nopeasti. Yhdessä hälyttimen kanssa se täytti koko yön.
- Vittu, nyt tuli kiire! Stereo sanoi. ? - Tuu pois sieltä, Mono!
- Mä bongaan vaan kassan!
- Äkkiä sit! Henkka karjaisi, tuli ratin taakse ja käynnisti Pösön. Se onnistui heti ekalla yrityksellä.
Stereo hyökkäsi takapenkille ja saman tien takaisin ulos, pamautti peräoven kiinni. Tuli taas Allun viereen ja sanoi:
- Allu vaan vetää sikeitä. Jätkää voi pikkasen vituttaa, kun me jaetaan pottia.
- Saatanan Mono! Henkka mylvi sivuikkunasta. - Mitä sä kuppaat?
- No vittu... hiha jäi kassakoneen väliin.
- Repäse se irti!
- Tää on mun parempi paitani...
- Jos mun tarttee tulla, sulta voi mennä parempi käsi!
Se tehosi. Hetken päästä kuului taas nopeita askelia lasinsirujen seassa.
- Tsiigatkaa kundit, mikä hyppy!
Allu piti silmänsä kiinni. Hän kuuli kyllä, miten siinä kävi: lasinsirut luistivat Monon lenkkarin alta ja jätkä lensi selälleen ja kiljaisi.
- Vittu, mulla on perse täynnä lasia! Ja kolikot levis pitkin katua...
- Me lähetään ilman sua, jos et sä nyt heti tuu autoon, Henkka sanoi kylmän rauhallisesti.
Mono tuli, Henkka nosti kytkintä. Kytät olivat jo parin korttelin päässä, mutta Pösö ehti kulman taakse karkuun ja sitten Henkka aloitti sellaisen pujottelun serkkujensa kotikylän kujilla, että parin minuutin päästä Allu oli jo ihan pihalla suunnista.
Hän avasi hitaasti silmänsä. Henkka kaahasi pimeällä hiekkatiellä keskellä metsää ja vilkuili taustapeiliin. Mono istui repsikan paikalla tuskaisen näköisenä, kannatellen itseään oven yläpuolella olevasta kahvasta. Stereo katsoi Alluun ja puhkesi nauruun.
- Sori vaan, mutta kupru on jo tehty. Sä nukuit onnes ohi.
- Niin, Mono vahvisti kivusta irvistellen. - Sä et tiedä mitä sä missasit.
- Älkää... älkää kundit viittikö pilailla, Allu sopersi surkeana. - Mulla on muutenkin vaikeeta, pää kipeenä ja maha sekasin.
- Se oli se sun kohtalon tähtes, Henkka sanoi. -Niinhän sä Hällässä aina laulat.
- Helvetin helvetti, Allu sanoi. - Saitteko te kunnon potin?
- Vitun hyvän, Mono sanoi.
- Parhaan, Stereo sanoi.
- Mutta mannelle ei anneta latin latia, Henkka sanoi.
- Kuulitko, Allu? Mono kysyi. - Ei latin latia.
- Ei meillä laiskoja elätetä, Stereo sanoi.
- Saatanan saatana, Allu sanoi ja katsoi synkkänä ikkunasta ulos. Samalla hän pureskeli poskilihojaan, ettei olisi purskahtanut nauruun.
Vai parhaan saaliin olivat saaneet? Muutaman kympin kolikkokassakin oli levinnyt kadulle. Lenkkareista ja kuteista he voisivat netota jotain ja tietysti he riisuisivat keikkakärrystä stereot sun muut, mutta kun joka jätkältä paloi mummontonni päivässä polleen, he olisivat jo huomisaamuna persaukisia kuin vastasyntyneet. Ja pirun paljon kipeämpiä.
Koko paluumatkan Hämeenlinnaan kaajeeporukka hekotteli keskenään mannen huonolle onnelle.
Heidät olisi tosiaankin ilo käräyttää.