Miljardin dollarin aivot

Oli sadannen syntymäpäiväni aamu. Kaavin parran viimeisestä peilillisestä vanhaa väsynyttä naamaa kylpyhuoneen valaisimen armottomassa paineessa. Sopihan minun selittää itselleni, että Humphrey Bogartillakin oli tuollaiset kasvot; mutta hänellä oli myös peruukki, puoli miljoonaa dollaria vuodessa ja sijainen koviin paikkoihin. Painelin soodapuikolla partakoneen nirhaisuja, Suurentavassa peilissä se oli kuin kuun kartoittamattomalle puolelle laskeutuva valkoinen raketti.
Ulkona oli helmikuu ja ensi lumi. Aluksi satoi sellaista lunta, jota taitava PR-mies olisi voinut varata erityisesti lehtimiehille. Se kimalteli ja leijaili. Se oli pehmeää ja silti rapeaa, kuin jokin uusi sokeripäällysteinen aamiaishiutale. Tytöt koristivat sillä tukkansa ja Telegraph julkaisi kuvan siihen pukeutuneesta patsaasta. Oli vaikea nähdä tässä hyväntahtoisessa lumessa sama aine, joka aiheutti paranoiaa Britannian rautateiden virkailijoissa. Sinä maanantaiaamuna se kerääntyi narskahteleviksi kiiloiksi kengänpohjien alle ja putoili kuiviksi valkoisiksi pyramideiksi portaikkoon työpaikassani Charlotte Streetillä. Sanoin Alicella: ”Hyvää huomenta”, ja hän sanoi minulle: ”Älä levitä sitä”, keskustelu joka tyhjentävästi ilmaisi meidän keskinäisen suhteemme.