Silmukka

Hän heräsi kello kahdeksan aamulla ja tunsi olonsa nuutuneeksi. Mutta kuristava ahdistus, joka usein oli kiduttanut häntä aamuisin, oli nyt poissa. Toisin sanoen: hän ei ollut krapulassa. Hän nousi ja meni ikkunan ääreen. Päivä valkeni harmaana, kylmä nihkeä sumu häälyi talojen välissä. Myöhäinen syksy oli riistänyt kaupungilta sen värit ja viehätyksen. Hän nojasi kyynärpäätään ikkunan pieleen ja tuijotti talojen märkiä kattoja. Hänen mieleensä muistui kaupunki, jossa hän oli syntynyt; lapsuus, koulu, ensimmäinen tyttö. Tämän tapaisena päivänä hän oli ottanut tytön ensi kertaa ja ennen sitä hän oli monina pitkinä päivinä kävellyt edestakaisin tytön ikkunan alla. Silloin hän oli tiennyt tarkasti, missä kohdin talon lähettyvillä asfaltti oli lohkeillut, hän tunsi tupakkamerkin, jota talonmies poltti, jokaisen paikatun kohdan likaisissa ikkunaverhoissa – ainakin ensimmäisen kerroksen asuntojen verhoissa.
Siitä on pitkä aika, hän sanoi hiljaa itsekseen. Herra Jumala, on siitä aikaa.