Ilmatasku

I
Kävelen pitkää käytävää, kansliaa ohittaessa tervehdin tuttua hoitajaa. Olen etuajassa, mutta täällä ei lasketa minuutteja. Käytävän päässä on ikkunansuikale, joka ulottuu katosta maahan. Seison hetken sen edessä. Lasi on niin kirkas, että tuntuu kuin voisin jatkaa kulkuani ja mennä siitä läpi, astua puiden paljaaseen syliin tai loikata risteilevien polkujen yli.
Haen metsänreunasta katseelle kiintopisteen ja tasaan hengitystä. Jo pitkään minun on täytynyt valmistautua ennen kuin avaan oven.
Koputan ja astun sisään.
Sänkysi on heti oven vieressä, mutta toinen vuode on tyhjä. Haaleanpunainen, tiukaksi vedetty päiväpeitto ja tyhjennetylle yöpöydälle nostettu radiotyyny jysähtävät vatsanpohjaan. Laiha mustatukkainen mies makasi aina selin, hänen liikkumaton läsnäolonsa oli oljenkorsi, todiste ajan pysähtymisestä.
- Nukkuessaan, sanot ennen kuin ehdin kysyä mitään.
Autan sinut istumaan ja siirrän jakkaran sängyn viereen. Kasvojesi iho on kellertävä kuin aurinkoisen päivän jäljiltä.
Tartun käteesi ja kuljetan sormiani sormiasi pitkin. Kyntesi ovat kulmikkaat ja yhtä lyhyiksi pureskellut kuin omani. Sanoit kerran, että kaikki mielenkiintoiset ihmiset pureskelevat kynsiään. Siitä tuli meidän mottomme.
Matkalla tänne asioita pyöri mielessä tungokseen asti, mutta nyt en muistakaan mitään. Näen itseni lapsena sopottamassa pyyntöä kourapohjaan, heittämässä sitä taivaalle, kun ambulanssi ujelsi viereiseen sairaalaan.
Joskus pyyntöön vastattiin, joskus ei. Silloin isälle tuli töitä. Kerran isä pyysi minut mukaansa kuljettamaan ruumista. Istuin selkä jäykkänä ja tarkkailin vastaantulevien ilmeitä. - Jokos tiedät miten tyttöjen kanssa ollaan, isä äkkiä heitti. Tuijotin ohiviliseviä kilometripaaluja ja tunsin, miten takanani lepäävä vieraskin kuuli hiljaisuuden.
Muistan olevani täällä asti. Haluaisin nostaa sinut syliin ja kantaa alakerran kahvioon, juottaa ison mukillisen vahvaa kahvia, mustana, neljä sokeripalaa. Katselisimme meneviä ja tulevia, kiirettä, nälkää, tapaamisia, eroja.
Olet liian väsynyt.
Silitän päänahkasi sänkeä, etsin takaraivosta sileän laikun: Ämmänsaari juhannuksena 20 vuotta sitten, kirkasta pullon suusta, väärä seurue ja kuusi tikkiä. Hipaisen valkoista viivaa vasemmassa silmäkulmassasi: ensimmäinen kaahailu ilman apupyöriä. Annan käden liukua vatsajuovan poikki: horjahdus saslik-vartaisiin Andrin luona Pärnussa.
Olet kertonut minulle kaikki ihosi tarinat.
Puhun korvaasi sanoja, jotka nousevat asioitten edelle. Nyökkäilet. Ajattelinko joskus, että kärsimyksen määrä olisi vakio? Että jokainen saisi yhtä paljon, joku tasaisesti, toinen ripotellen, kolmas kerta-annoksena? Että sen takia ei olisi syytä sen enempää kadehtia kuin tuudittautuakaan?
Enää en tiedä. Pitelen täriseviä olkapäitäsi ja katselen tuuletusikkunaan teipattua lappua: EI SAA AVATA. Pesijät ovat jo tässä kerroksessa, lähestyvät huonettasi.

Kun pahoinvointi menee ohi, kerrot miten äitisi on aamulla soittanut, pillittänyt, koska Tessu on taas karannut, nähty jolkottelemassa rajalle päin yhtä päättäväisenä kuin ennenkin. Toinen silmä jäi viime kesänä metsään, mutta Tessun kaipuuta Itä-Karjalaan ei heilauta edes karhun kämmen.
Olemme varmoja että se tällä kertaa pääsee perille. Näytät kymmenkesäiseltä, kun virnuilet. Ajattelen vanhaa huonettasi, lennokkeja roikkumassa katosta, poikakirjoja siististi hyllyssä, banlon-paitoja viikattuina kaapissa. Kuin Rauha olisi säilönyt muiston sinusta sellaisena kuin olit ennen heräämistäsi, itsetiedoton, mukautuva, helppo. Taisto pyörittelee paperosseja hellan nurkalla, huuhtelee lihanpalaset viinalla, odottelee kohtausta, jonka olisi terveyskeskuksen sydänprojektin mukaan pitänyt tulla jo kymmenen vuotta sitten. - Mihinkään voi enää luottaa, Taisto sauhuttaa, katselee alta kulmain.
Soitin hiljattain äidillesi, kerroin, että haluat polttohautauksen. Rauha itki linjan sumeaksi kuin olisi sillä voinut sammuttaa toiveesi. Lakkasin äkkiä ihmettelemästä kroonista kyynelkanavatulehdustasi: olet perinyt äidiltäsi itkijägeenin.
Olen taas muualla, huomaat sen ja puristat kättäni, kysyt, mikä on tilanne. Kalvan vihkoni esiin ja alan lukea. Loppuviikolle ennustetaan lämmintä kaakkoisvirtausta. Se tuo mukanaan ainakin harmaasorsia, mustapyrstökuireja ja mustaleppälintuja. Muuramessa on nähty arosuohaukka, lauantaina kurjet yllättivät puskemalla lahden yli luoteistuuleen. Luettelen vielä lukuja ja paikkoja, 10 000 haahkaa Porissa, 20 000 rastasta Porvoossa.
Kuuntelet silmät kiinni. Kun katson tarkasti, näen miten tähyät kaukoputkella kaislikkoon.

II
Suljen silmät, jätän sinut kertomaan sänkyni viereen ja mietin iltaa seitsemän vuoden takaa.
Oli kevät, toisenlainen kevät kuin tämä, notkeampi, lämpimämpi. Olin kysytty, työt eivät loppuneet, välillä ne eivät edes katkenneet ellen vetänyt puhelinta seinästä tai tilannut lentolippua pois.
Sinä iltana olin alakuloinen. Olin kuvannut parantumattomasti sairaita lapsia, heidän katseensa olivat tarttuneet minuun, tuntuivat imeytyvän yhä syvemmälle. Heiluin pakokauhun rajalla, kun ajattelin elämääni, miten olin sitä elänyt ja miten aikoisin sitä vastaisuudessa elää.
Lopulta kyllästyin pyörimään unettomana, nousin ja pukeuduin, kävelin muutaman korttelin päähän, istuin tiskille ja tilasin kannullisen kahvia.
Istuit vieressäni, kirjoitit jotakin mustaan vihkoon ja vedit viivan alle.
Noinko tärkeää, kysyin. Harvinaisuus, vastasit.
Aloin huomata asioita, jäntevät kätesi, selkeän profiilisi, hymyn, joka kävi ja lähti nopeasti. Join kupillisen toisensa jälkeen, kunnes käteni alkoivat täristä. Tarkkailin eleitäsi, ilmeitäsi, pelkäsin koko ajan, että nousisit ja katoaisit.
Mutta sinulla ei ollut kiire mihinkään.
Puhuimme elokuvista, kirjoista, töistämme. Olit nähnyt ottamiani valokuvia, minä muistin lukeneeni ympäristöjuttujasi. Tunsimme samoja ihmisiä. Kävi ilmi, että äitisi oli lähtöisin Kainuusta. Olit viettänyt kesiäsi talossa, joka näkyi kouluni ikkunasta. Muistit Lassilan uimapaikan äkkisyvät ja Violan, jonka hiukset valuivat peruukin alta. Kenties olimme joskus sukellelleet yhdessä tai jonottaneet Violan kioskilta jäätelöä. Sinäkin pelkäsit valkopäistä ukkoa, joka pyöräili keskellä tietä ja hoilasi sumpomfferipomfferia holkki suupielessä.
Yön mittaan puhuimme linnuistakin. Sinä kerroit tutkineesi niitä pikkupojasta saakka, minä paljastin, että hain lintujen tarkkailemisesta turvaa. Linnut noudattavat lajinsa vaistoja ja laji selviää, jos vaistot eivät petä. Niin tarkoituksenmukaiseen käyttäytymiseen en itse
pysty.
Myöhemmin kerroit myös Elinasta, avioliitostanne, jonka sisällä piilottelit kuin äänetön matkustaja isäsi autossa. Kerroit isästäsi, joka ei enää aikoihin ollut halunnut tavata sinua ja äidistä, joka tavatessaan ei enää muistanut nimeäsi. Kerroit surusta, joka lävisti sinut omaan tahtiinsa, arvaamattomana ja välillä häviten.
Kun palasin kotiin, valvoin pitkälle aamuun. Tuntui kuin olisin jotenkin pelastunut, löytänyt ilmataskun. Kaikki oli kirkasta ja selkeää, vaikka en ymmärtänyt mitään.
Seuraavana iltana soitit. En hämmästynyt, kun kerroit, että olit ajatellut minua koko päivän. Olin tuntenut näkymättömän läsnäolosi. Olin tuntenut polttavan katseesi ja tajunnut sen edessä itseni.
Tietysti halusin tavata sinut uudelleen.
Juhannuksena ajoimme valkoisella pakettiautolla tyhjän kaupungin halki. Sateen läpi kannoimme ylös tietokoneesi, kirjasi, musiikkisi. Tilaa oli vähän, mutta meni vuosia, ennen kuin se häiritsi: me valaisimme toisistamme huoneita huoneitten jälkeen.

III
Nukahdat kesken puheitteni. Istun hetken katsomassa, miten rintasi kohoaa ja laskee, että se kohoaa ja laskee. Sovitan oman hengitykseni samaan tahtiin. Hetkeen en tiedä, kumpi meistä on kumpi, sitten häpeän ajatustani; minä olen se, joka on vapaa lähtemään.
Harpon sairaalan pihan poikki, mutta portilla teen niin kuin aina, käännyn ja etsin vielä katseellani kuudennen kerroksen kulmahuoneen. Pesijä keikkuu telineellä, kypärä heiluu kuin palokärjen niska. Hengittelen syvään huhtikuista iltapäivää, ilma on täynnä märkää valoa, puhkeamattomien lehtien kirkkautta. Suljen silmät, tuuli puhaltaa kasvoihin.
Silloin kuulen sen, ensin vain vaimeana, sitten yhä voimistuvana, vastustamattomana kutsuna: tuuli kutsuu metsää. Puut vastaavat kutsuun, repivät itseään maasta, haluavat nousta tuulen mukaan, nousevat.
Metsä lentää humisten ylitseni, juurten multa ropisee kasvoilleni.
Kun avaan silmäni, puut ovat kadonneet tuuleen. Jäljellä on vain lintujen tumma, kummastunut sorina ja ihmiset, jotka kävelevät vastaan ja ohitse niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.