Kun elän

Tyyppi

runokokoelmat
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.

kuvaus

Kiiskinen tuo runoonsa auton ja siihen liittyvän kuolemanvaaran. Hänen 18 runon sarjansa Maisema särkyneen tuulilasin takana perustuu yhteiskokemukseen tien päältä. Se yhdistää hänet pyörille rakennetun yhteiskunnan alitajunnan pahimpiin pelkoihin. [...] Kokoelman toisen pitkän runosarjan näyttämö on intiimimpi: runoilija valvoo vuoteessaan kello yhdestä aamuseitsemään.

Unettoman yön ilmasto on toinen kuin lujaa kulkevassa autossa, mutta samalla tapaa normaalin tuolla puolen. Veneessä kangasjoen aalloilla, lakanadyyneillä ja vuodevaatteiden vuorilla tajunta harhailee puoliunessa ja kairaa esiin runoa.

(Otteita Pekka Tarkan arviosta / Helsingin Sanomat 5.9.1999)

Kirjallisuudenlaji

Aiheet ja teemat

Tapahtumapaikat

Tapahtuma-aika

Alkukieli

Tekstinäyte

III

Mitä mieltä minä
olin itsenäisyydestä
hän kysyi
tien penkalla
ja kysyy vielä
kysymistään, vaikka
jäljet raivattiin heti,

hetkessä paperi
kasvoi umpeen,
sivulle versoi
sanaryteikköä, joka
peitti, peitti

tässä mielessä
lauseita sikiää
hän työntää
mikkiä
suuhun, vailla
mieltä, vapauden
raunioissa, leirissä
asuu yhä
sama mies


XI

Tässä oksisto
jolla on kolme
tuhatta haaraa,

kolme tuhatta
nimeä, joiden
tavuja kukaan

ei tiedä, kolme
tuhatta mieltä
ja yksi humina

jonka läpi käy
henkäys, lause,
en uskalla sanoa

yhtään mitään,
miljoona lehteä,
suhisee puhetta,

tuhat hämärää
juurakon haaraa,
nimeä mullassa,

miljoona sanaa,
mullostaivaassa
kukkii tuhat

versoa, kuollutta,
sankarivainajaa,
turhaa tarinaa,

kolme miljoonaa
ryppyä, kasvoja
ei voi nähdä

oksien lomitse,
aivojen juurissa
syntyy uuden

ihmisen ajatus,
humisee oksien,
juurien läpi,

häviää savu,
oksiston läpi
häviää savu.


XVIII

Hän näki lasin takana kasvoja,
kuuli oman hengityksensä.

Hän sipaisi sormin lasin pintaa,
mutta siitä ei ollut ihoksi.

Hitaasti hän järjesti näkemänsä,
sumean liikkeen, mutta siitä ei

ollut arkkitehtuuriksi, jota elävä
kaupunki rakentaa alati.

Hän avautui katseelle, jähmettyi,
menetti kokonaan pelin

Silloin viikate hävisi. Hän avasi
ikkunan kadulle, kuuli räpinää

lehvistössä, kuin olisi herännyt
henkiin, vielä yhden kerran.


Väliaika

Mutta en minä laulanut,
vaan hätistin hänet pois,

vedin vessan ja kävelin
olohuoneessa ympyrää

kuin yökkönen joka etsii
laskeutumispaikkaa

tai ratkaisua jota ei ole
kysymykseen jota ei

sitäkään luultavasti
ole, vain seinäntäydeltä

nahkaselkäisiä kirjoja,
istuimia joista yökkö

valitsee yhden, esineeksi
sidotun unettomuuden,

maiseman jonka joku
kerran keksi: palatseja,

henkilöitä, jännitteitä,
järjestelmiä ja karttoja

joita kielihyönteiset
rakentavat tyhjän päälle,

ilmaan, maailman kuvaksi,
ennen näkymättömiä,

ennen kuulumattomia
utopioita, sairauksia,

joita ihmiset potevat
mieluummin kuin

luopuvat, kun ovat jo
unohtaneet sodan syyt

tai oppinsa kulmakiven,
joka jauhettiin aikaa

sitten sepeliksi, yhä he
rakastavat maata jonka

itse tuhosivat, sillä
rakkaus on kohdettaan

vahvempi, eikä sitä
tarvitse, ryhmä syö

järjen, kaiken opitun,
tekee meistä elukoita,

seurakunta teloittaa
kristuksensa, valtio

viisaansa, mutta uneton
eläin vain painii mudassa

sisäisen sankarin, elukan
kanssa; ikävöi ja sylkee,

raivoaa ja suree, etsii
sovitusta, hieroo sopua

tulkkaa näkymättömien
vihollisten kesken,

joille vain uni ja mutina
voi antaa hahmon, kunnes

mielikuva viimein hajoaa
lauseiksi, asettuu

paikalleen riviin, kansien
väliin, hyllyyn: suljetuilla

sivuilla muhii taas uusi
ennen näkemätön houre.


Kello neljä

En tiedä miksi räjähdin
vuoteessa nauruun, mutta
joku vastasi heti ulkoa, kuin
olisi tajunnut ikuisuuden,

nauranut vailla kaunaa,
ottanut osaa juhliin, yhtä
julmasti kuin muuan sankari,
jonka käskettiin kannattaa

kattoa, kun salissa pidettiin
vielä puheita, kun ilveilijä
raapi vatsaa ja kohotti maljan
isännälle, kun nainen nosti

hametta, koko metsä nauroi,
ja jokainen demoni kirjoitti
kynnellään historiaa, josta
nauru hänet itsensä vapautti.

Äkkiä kello löi neljä, enkä
kuullut kuin sydämenlyönnit,
systolen ja diastolen kohinan,
mutaisen suiston vuorovedet,

syntymän, kuoleman unettomat
inahdukset, solunesteen virrat,
tähtien sykkeen, eläimen käpälät,
kun se tassutteli räsymatolla,

tasatahtia, lähestyi suden hetki,
lakeudella mikään ei liikkunut,
ukkospilvi puristi otsaa, tuuli
tyyntyi, heinikko lakkasi suhinan,

sokeri jähmettyi, äkkiä salama
pysäytti sydämen, yhdellä iskulla,
yhdellä kiskaisulla käsi repi
tyynynpäällisen, ruumis nousi

istumaan, sängyssä, suu huusi,
ulvoi alkueläin, evoluutio.
Hän seisoi edessäni suorana,
taustapeilissä auto lähestyi

iski minua yhä uudestaan
valtavalla rautanyrkillä perään,
niin että sanoja sikisi, auto
nousi ilmaan: lentokone,

runoratsu laukkasi päin pylvästä,
mykkyyttä, tuulilasi meni
säröille, lensi ulos yhtenä
levynä, jäi konepellille,

taustapeilissä auto lähestyi
taas, näin kuinka lensin
vihreään lehvistöön, mielessä
kaksi erillistä muistoa:

niin muisti hajottaa ajan, jotta
voi katsoa mennyttä totena,
kestää sen juuri ja juuri: hän
kumartui ylitseni, sanoi jotain,

ruumiinvalvojaisissa huulet
liikkuivat, lasin takana seisoi
vaalea poika jonka tunsin
vaikka hänestä oli jo tullut mies.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.

julkaisut

Alanimeke

runoja

Ensimmäinen julkaisu

kyllä

Ilmestymisaika

Sivumäärä

59

Kustantaja

Kieli