Vauhtisokeat

Sakella oli pieni työpaja kotonaan Vallilassa, Inarinkadulla sijaitsevan puutalon piharakennuksessa. Siellä hänellä oli sorvi ja muitakin työkaluja. Hän teki omaksi ilokseen puisia kynttilänjalkoja ja joskus hän innostui myymään niitä Hakaniemen torilla, mutta siitä oli enemmän vaivaa kuin tuloa, hän valitti. Poliisit olivat kyselemässä kaikenlaisia lupia, veroviranomaiset olivat kimpussa.
Jenni oli käynyt Saken luona kaksi kertaa aikaisemmin. Viimeksi hän oli ollut siellä keväällä ennen suurta huumetakavarikkoa. Asiaan oli liittynyt myös huomattava vakuutuspetos, ja Sakke oli auttanut, kykyjensä mukaan. Se oli kai jonkinlainen hyvitys omalle pojalle, jota hän ei ollut pystynyt auttamaan.
Mäkelänkatu oli hiljainen, vaikka aurinko oli vielä korkealla. Vain joku laitapuolen kulkija nojasi seinään paperipussi kädessään. Pieni kivijalkaruokakauppakin oli jo sulkenut ovensa. Kukkivan jasmiinin tuoksu tunkeutui Jennin sieraimiin makeana jostain puutarhasta hänen kääntyessään kapealle, idylliselle Inarinkadulle. Katu oli autio. Puutalon päätyasukas oli avannut ikkunansa selkoselälleen, ja jostain kauempaa kuului kovaäänistä musiikkia.
Jenni astui pihapiiriin. Yksinäinen keinu seisoi pihan nurkassa. Kukkivat ruusupensaat ja muutama marjapensas loivat vanhanaikaisen tunnelman, vähän kuin 1950-luvun valokuvissa, joita Margo oli näyttänyt mummolastaan. Jenni kiirehti askeliaan ja puikahti sisään Saken ovesta.
Mies oli keittämässä kahvia alkeellisella keittolevyllä. Hän nosti tuulipusakkansa sohvalta ja viittasi Jenniä istumaan. Jenni kaivoi laukkuaan, ja Supi hyppi innokkaana hänen ympärillään.
- Juu, juu, odota nyt, Supi. Minulla on sinulle tuliainen, Jenni nauroi ja rapsutti koiran karkeaa harmaan ja valkoisenkirjavaa turkkia.
Supi sieppasi ison puruluun Jennin kädestä ja rojahti sitten tyytyväisenä huoneen nurkkaan jyystämään saalistaan.
Sakke ojensi Jennille höyryävän kahvikupin.
- Toin sinullekin vähän tuliaisia, Jenni sanoi ojentaen miehelle konjakkipullon.
- Saamari soikoon, aitoa konjakkia!
Saken harmaille parransänkisille kasvoille nousi tyytyväinen hymy. Hän vei pullon ikkunan viereen ja ihaili sen kullanruskeaa sisältöä auringon valossa.
- Sinä se tiedät, miten miehiä miellytetään, hän hihkaisi. - Ostin joskus jouluksi konjakkia tuosta nurkan takaa Inarinkadun Alkosta, mutta sekin putiikki sulki ovensa vuosia sitten. Nyt ei ole tullut maistettua tällaista pitkään aikaan.
- Mitä sinun elämääsi kuuluu? Jenni kysäisi.
Saken kanssa oli aina otettava kevyt seurustelusävy. Jos miestä rupesi tenttimään, tämä meni täysin lukkoon. Sakke silitti kyhmyisellä kädellään päälakeaan.
- Mitäs sitä meikäläiselle. Yritetään Supin kanssa pärjätä päivä kerrallaan.
Jenni hörppäsi vahvaa kahvia mukista. Sitten hän kertoi käyntinsä syyn: arvoautojen varkaudet olivat lisääntyneet.
- Et sinä ole sattunut kuulemaan mitään poikkeuksellista sataman tienoilla tai muuten? hän kysyi.
Sakke meni ovelan näköiseksi.
- Voi olla, että olen kuullut, tai sitten en. Onko siitä mitään palkkiota luvassa?
- Olenko minä joskus jättänyt sinulle maksamatta? Jenni kysyi vähän terävästi.
Sakke nosti kätensä sovinnon merkiksi.
- No, älähän nyt. Leikkiähän minä laskin. Voisin vähän kuulostella.
Jenni huokasi mielessään. Sakke saattoi olla korvaamattoman arvokas tietolähde, mutta tietojen saaminen oli työn ja tuskan takana.
- Me arvelemme, että varkaat ovat huumejengiä, joka rahoittaa ostonsa autovarkauksista saamillaan rahoilla. Emme ole niinkään kiinnostuneita heistä vaan tyypistä, jolle he välittävät autoja ja hänen pomostaan. Voi hyvin olla, että tämä tai nämä isommat pomot maksavat autovarkaille suoraan huumeilla. Joka tapauksessa asioilla on vahva yhteys toisiinsa.
Jenni tiesi mistä narusta veti. Sakke suostui yhteistyöhön, eikä Jenni silti valehdellut. Eri rikostyypit kulkivat usein käsi kädessä. Huumeidenkäyttäjät joutuivat rahoittamaan ostoksensa rikoksilla, ja ylempänä pyramidissa olevat rikolliset tiesivät, ettei edes raha aina toiminut huumeorjien motiivina, mutta uusi annos toimi aina.
- Mitä haluat minun tekevän? Sakke kysyi kaataen heille konjakkia.
Jenni yritti torjua lähes desilitran annosta, mutta Sakke ei ottanut estelyitä kuuleviin korviinsa.
- Ei minulla usein ole aitoa konjakkia. Ota nyt vaan.
Jenni maisteli varovasti.
- Tunnetko ketään, jolla on rutkasti rahaa ja joka näyttää elävän leveästi? Siis siellä satamassa tai muualla.
Sakke raapi korvallistaan.
- No juu, siellähän on kaikenlaista tyyppiä. On huolitsijaa ja yrittäjää, kuljetuspalvelujen tarjoajaa. Satamajätkät ovat asia erikseen, heillä ei ole rahaa.
- Jollain tavalla autot lähtevät maasta, enkä usko, että ne osaavat lentää, Jenni pohti. - Ne ajetaan joko yksitellen tai sitten ne menevät maa- tai merikuljetuksena. Minä veikkaan, että molempia käytetään. Olisi suureksi avuksi, jos voisit pitää silmäsi auki.
Sakke otti ison kulauksen lasistaan, irvisti ja sanoi: - Siinä leikissä voi päästä hengestään.
Jenni vaihtoi asentoa. - Et sinä ennen ole pelännyt.
Saken silmissä välähti pahaenteisesti.
- Ei tässä siitä ole kysymys. En vain viitsi panna nahkaani alttiiksi turhan takia. Kai palkkio on sen arvoinen?
- Onko sinulla koskaan ollut syytä valittaa? Jenni heitti takaisin.
- Ei, no, jos minä sitten...
Jenni jutteli vielä niitä näitä mutta huomasi Saken käyvän rauhattomaksi. Miehelle oli ehkä tulossa muitakin vieraita. Jenni oli varma, etteivät Saken kaikki puuhat kestäneet päivänvaloa. Sorvauspaja, kyllä kai, hän ajatteli rapsuttaessaan Supia hyvästiksi.
Astuessaan aurinkoiseen kesäiltaan Jenni rypisti kulmiaan. Hänen mieleensä palasivat Markon ottamat kuvat Mistralin kuljetusrekasta Saksassa. Rekka oli kuljettanut loistoautoja. Entä jos formularekka ja margariinirekka olivat samalla asialla, hän mietti. Entä jos Markon näkemä henkilö oli Erkki Vuoristo.
Erkki Vuoristo, joka oli suuttunut Markon kuvista ja jonka taustasta kukaan ei osannut sanoa mitään varmaa.