Sattumuksia Jänislahdella

Haapajärven itäisellä rannalla kivisen niemen päivän kaltavalla sivulla kepotti valkea-ikkunainen punaseksi maalattu mökki pienine peltotilkkuineen. Mökin kierti harvaksi ladottu lappa-aita, jonka päät parin sadan askeleen päässä toisistaan työntyivät pitkistä saloista tehtyinä juohteina Haapajärven syvään rantaan. Mökkiä kutsuttiin siitä syystä Jahtirannaksi, kun sen niemen vesakkaisella tyvellä asui paljon jäniksiä, joita Jänislahden kirkonkylän herrat kiirehtivät metsästämään aina kussa vaan rauhoitusaika loppui. Jahtirannan mökki oli Jänislahden pappilan maalla noin kolmisen tuhatta askelta pappilasta ja asui siinä leski kolmen lapsensa kanssa, jota nimitettiin Jahtirannan Kaisaksi. Vaikka mökki olikin kaikin puolin pappilan oma niin Jänislahden entinen rovasti oli Kaisan ottanut siihen turvattomain lastensa kanssa ilman mitään arentia tai muuta takamaksua. Mutta se rovasti oli kuollut ja uusi hänelle aivan tuntematoin rovasti oli näinä päivinä tuleva jonka mieltä hän asumiseensa nähden ei tiennyt. Siitä syystäpä Kaisan mieli näinä päivinä oli levottomampi kun moneen vuoteen. Väliin painui Kaisan mieli aina raskaaksikin ja kyyneleet vierähtivät kasvoille.

Luonnossakin oli nyt ihaninta mitä huhtikuun viimepäivinä voi olla. Varhaisen kesän helteiset päivät riuduttelivat tyynen järven selällä lepäileviä viimeisiä jäälauttoja ja rannan puissa urvat synnyttivät lehtiä. Lukematoin lintujoukkokin kaijutti rinteen metsiä sorsaparvien kisaellessa välkkyvällä lahden pinnalla, josta kauvempaa aina väliin kajahteli suuren selkäkuikan huikea ääni.

Tästä ei Kaisan mieli lieventynyt, ajatukset vaan arkoina kiertivät siinä yhdessä kysymyksessä: mitä sanoo uusi rovasti, josko tämä rakkaaksi tullut rauhallinen koti täytyy jättää kuni muuttolintu jättää pesänsä, jättää koko synnyinseutunsa aina syksyn tullen. Voi meitä turvattomia, huokasi aina väliin Kaisa silitellessään lastensa päitä ja väliin katsellessaan lahden selällä parikkain uiskentelevia vesilintuparvia. Kyyneleet kostuttivat aina silloin Kaisan vaalenneita kasvoja.

Eilen tiedettiin uuden rovastin perheineen saapuneen Jänislahden pappilaan ja tiedettiin sen tänäpäivänä, virkavuotensa ensi sunnuntaina, kirkossa saarnaavan tulosaarnansa, jota kuulemaan riensi nyt ken vaan kynnelle kykeni. Mutta talojen emännillä se oli paras kiire joutua kirkolle jo paljo ennen kirkkoon menoa keritäkseen käydä tervehtimässä uutta rovastinnaa ja jos mahdollista saada hieman niinkun tutustuakin toisiinsa. Niinpä jo varhaisesta aamusta nähtiin ihan parruspuitaan myöten lastatuita ihmisvenheitä mennä johkasevan Jänislahden perää kohti, että koko kiiltävä Haapaselän pinta kauan aikaa aivan kauttaaltaan oli venheitten synnyttämänä väreaallokkona mitkä ristiin vierivät järven pinnalla sortaen aalto aallon, kunnes taas tapasi uusi vastasyntynyt aaltoryhmä mikä kaikki heikompansa sorti alleen ja voittajana vieri siksi kunnes heidät hävitti sama kohtalo.

Kaisa oli tänä aamuna noussut hyvin varhain toimitukseen lähtemään pappilaan ja päästäkseen ennen muita rovastinnan puheille kuin hänellä oli suurempi syykin päästä tutustumaan rovastin perheeseen kun kenelläkään muilla.

Mutta kummaa kummemmaksi kävi nyt Kaisan kiire, kun näki jo yhtenä pilvenä mennä viiltävän kolmi ja nelihenkisiä kirkkovenheitä rantansa alatse eikä toivonut enää edes vilahdukseltakaan saavansa nähdä rovastinnaa tänä päivänä. Tämä pelko povessaan juosta kytyytti nyt Kaisa metsän varjostamaa rantatietä pappilaa kohti ja oli hän hyvin lääpästyneen näköinen tullessaan pappilan kyökkiin. Sinne oli monia kymmeniä emäntiä jo ennen Kaisaa kerinnyt joille kyökkipiika tiuskui ja äksenti. Mitä te tänne nyt tunkeudutte. Nuopa nyt vasta ihmisiä ovat kun täyttävät huoneen ettei ole jalan sijaa. Luistakaa toki ulos sitä tietä mitä olette tulleetkin. Kaisa oli aikeessa palata samassa takasin välttääkseen talonväen suuttumusta, mutta kun näki että kaikki muutkaan eivät olleet kovin kiireisiä pakenemaan jota paitsi toisia yhä työntyi sisään huolimatta piian yhäkin kiivaammasta säksymisestä niin Kaisa sai hieman rohkeutta ja sanoi: "Minulla olisi rovastinnalle asiaa."

Kaisan sanoista kävi piian korviin salainen, kaino asiallisuus, sen kuultuaan hän hieman lamautui säksyämisestään, mutta kuitenkin melkeen vihassa aukasi kyökin toisessa päässä olevan oven ja tuikeasti katsellen sanoi: "Kun lienee asiallista asiaa, niin tuollakai se on, kun menet tuosta oikeanpuolimaisesta ovesta sisään." Samassa kuului joukosta ääniä: "Minä, minä ja minäkin tahtoisin tavata rovastinnan. Minullakin olisi asiaa rovastinnalle." Mutta piika nykäsi kyökin oven kiinni semmoisella voimalla, että rakennus tärähti ja sanoi: "On vuotta voita syödä. Tapaattehan sen nyt vastakin, jos nyt tulo tuohakassaan ette menekkään läkähdyttämään. Luulisi toki tuon ikäisillä ihmisillä senverran olevan harinetta antaa ihmisille rauhan siksi, että saavat tulohengästyksensä huokua ulos."

Emännät, tämän kuultuaan lähtivät luimussa korvin lipumaan ulos. Kaisa tunsi povessaan mieluisen liehauksen piian kovuudesta ja seisattui ihan hengittämättä kyökin oven taakse kuulemaan mitä piika toisille emännille kyökissä puhui. Ja samassa hän kuuli, kun rovastinna siinä huoneessa, mihin hän neuvottiin menemään, kerkeällä kielellään oikein innoissaan puhua selkutteli entisen kotipuolensa kuulumisia Jokilahden emännälle, joka oli tuonut vasta saatuja haukia rovastinnalle tuomisiksi, päästäkseen siten jo ensi alussa rovastinnan kanssa hyviin väleihin. Kaisa ei kuitenkaan malttanut kauan kuunnella ennenkun sitasi suurikirjaisen vaaleapohjaisen päähuivinsa nurkat leukansa alle lujempaan, nykäsi sitä hieman enemmän otsalleen ja kainona työntyi sisälle.

Rovastinnan mustat silmät lensivät nyt tuikeina Kaisaa vastaan ja kun puhelukin keskeytyi kokonaan, niin Kaisa hämmästyi, että jäi seisomaan oven pieleen ja tuskin sai sanotuksi hyvää huomenta. Eikä hän oikeastaan tiennyt kenelle sitä sanoisikaan, sillä hän oli mielessään kuvitellut rovastinnaa isoksi, lempeäkasvoiseksi rouvan hoilakkeeksi, juuri samanlaiseksi kuin entinenkin oli. Mutta edessään hän sohvan kannella istua tupottamassa näki nyt lyhyen paksun talonpoikaispukuisen akan töpsän, jonka leveässä otsassa paurotti kaksi mustaa silmää, kuin nutun nappia, rävähtämättä katsomassa häneen.

Rovastinna Kaisan omituisesta luonnon valosta ja liian arkaluontoisen näköisestä sisääntulosta hieman tyrmistyi, luullen Kaisan jonkun verran mielivikaiseksi. Sempä vuoksi hän niin terävästi katsoi Kaisaa. Mutta kuitenkin tavallisen leppoisalla äänellä kysyi: "Mitäs teillä olisi asiaa?"

"Rovastinnalle minulla olisi", kuului Kaisan alakuloinen sana ja samalla kierti silmillään koko huoneen, näkyisikö siellä senlaista, jota voisi niinkuin summassa tuntea paremmin rovastinnaksi, kuin sitä, mikä edessään istui. Mutta mitään eivät kerinneet hänen silmänsä keksiä, kun edessään olevan ja häneen yhä tuijottavan eukon pyöreästä suusta kuuluivat sanat: "Mitä teillä minulle olisi?"

"Olisihan sitä paljonkin, vaan nyt ei liene tilaa pitempiin, tulin vaan teitä näkemään", sanoi Kaisa. Mutta tähän loppuivat hänellä sanat, tuntui siltä kuin ei osaisikaan enempi sanoa, nykäsi vaan päähuiviaan yhä enemmän silmiensä eteen ja tuntui kyyneleet rupeavan kiehumaan silmien nurkissa ja pää painahti alemmas.

Tämän huomasi Jokilahden emäntä ja ennenkun rovastinna kerkesi mitään sanoa kiirehti sanomaan:

"Kaisalla taitaa olla huolena talonasia, kun hänen kotinsa on kahden isännän."

"Miten niin", kuului rovastinnan sanat ja hieman tulehtunein kasvoin kääntyi Jokilahden emäntään todellakin kuulemaan miten sen vieraan laita oikeastaan on.

"Se hänen kotinsa, kun on tämän pappilan maalla", alkoi emäntä, "ja sitäpaitsi pappilan oma. Mutta kun tämä Kaisaparka joutui leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa, niin entinen rovasti, eli oikeammin rovastinna, otti tämän siihen Jahtirannan mökkiin asumaan ja siinähän tämä on nämä leskivuotensa elänyt, kuni herran kukkarossa. Ja entinen rovasti jos olisi elänyt niin rovastinna kyllä olisi Kaisan ihan sylilapsenaan kantanut elämän halki, se niin piti tästä Kaisasta. Mutta se on mennyt eikä voi mennä menneen jälessä Kaisa, paremmin kun me muutkaan."

"Jahtirannan mökki" — keskeytti rovastinna. "Siitä oli jo illalla puhetta… No elkäähän nyt Kaisa niin kovin ruvetko murehtimaan. Ettehän vielä tiedä sitä surkeutta itkeä, mitä ei ole tapahtunut. Tulkaahan tänne istumaan! Ihmisiä sitä mekin olemme, eikä vaan entinen rovasti ja rovastinna. Kas niin, istutaanhan tässä näin vierekkäin, niin kyllä surut haihtuvat."

Tämän kuullessaan Kaisan sydän hytkähti; istuessa rovastinnan viereen sohvalle hyrskähti ilon puuska ihan ääneen ja kyyneltulva purkautui yhäkin rajummin, mutta se heti taukosi itsestään, kun mieli vakautui niihin rovastinnan sanoihin "ihmisiä sitä mekin olemme" ja siihen, että hän nyt oli ainoa siinä keittiöön tunkeilevassa suuressa akkajoukossa, joka sai istua rovastinnan vieressä.

Rovastinnan mieleen jäi Jokilahden emännän sanat "oikeammin rovastinna", joista hän kuuli, että entinen rovastinna on ollut Kaisan elämän turva, niin tahtoi nyt ilmoittaa jo mielensä, että hän on entisenlainen. Hän kääntyi vielä enemmän Kaisaan päin ja sanoi: "Onhan se kamalaa joutua leskeksi varsinkin noin nuorella ijällä. Mutta ennen kaikkea Jumala kuulee leskien valitukset ja ottaa korviinsa orpojen huudon… Saattaahan olla, että me samoin, kun entisetkin tämän talon asukkaat otamme teidät sylilapsenamme jonkun taipaleen kantaaksemme elämän halki, kuten tämä emäntä sanoo, etenkin kun Jahtirannan mökki on meidän. Olettehan siinä tapauksessa, kun saman talon perhettä, tunnutte ihan sukulaiselta meille."

"Niin se on tosi se vanha sananlasku", keskeytti Jokilahden emäntä iloissaan, "löytää se luoja loukostakin. Kaisa kun jäi leskeksi, ei luullut päähän päivän pääsevänsä, vaan entisen rovastinnan turvissa eli sen ajan, kuin pellossa, ja eipä tunnu päivät pahenevan tästäkään lähtien".

"Kyllä luulen voivani luvata, että ei Kaisan päivät pahene tästäkään lähtien", vakuutti rovastinna päätään mukauttaen sanainsa mukaan.

Mutta Jokilahden emäntä kun näki nyt olevansa niin vaikuttavassa asemassa, niin vieläkin enemmän painakseen rovastinnan mieleen Kaisan kohtaloa jatkoi: "Kyllä se olikin kamalista kamalimpaa Kaisan leskeksi jääminen. Monen muun sitä kyllä täytyy jäädä leskeksi, mutta useimmassa tapauksessa se kohtalo tulee lähestymällä, eikä niin silmänräpäyksessä kun Kaisa paralle, sillä häneltä hukkui mies".

"Hukkui"! huudahti rovastinna ja tuskaisen näköiseksi kasvonsa kupristaen kallisteli suurta päätään, jota tehdessään tuskin kuuluvasti sanoi: "Herra Jumala sentään".

"Hukkuihan se eräänä helluntai-aamuna kuusi vuotta sitten", jatkoi Jokilahden emäntä. "Ei silloin Kaisa jäänyt yksinään leskeksi, vaan viisi muita hänen lisäkseen ja lapsijoukot jäivät kaulaan jokaiselle".

"Herra Jumala! mihin ne niin?"

"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli lasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon ja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".

"Hyvä Isä sentään… Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se oli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä… Voi voi sentään, että ihmiset eivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi rovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.

Jokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan mielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: "Eipä se nälkä katso pyhää, eikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan henkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut toistaan tulesta auttaa".

"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten … sehän oli yleinen nälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä".

Puhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään kasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei kuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä rovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään, niin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan vasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.

Rovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: "No jälelle jäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte tulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti kun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen rintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä raamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o alku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla tulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon että teillä on sieviä lapsia… Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja valmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista, kaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa toukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja luo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä. Ilosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto".

Tämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi seisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen turpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka siinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi ennenkun rovastinna lisäsi: "Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta, tuntemattomalta ystävältä terveisiä".

Kaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä niitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä viipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että rovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti ulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan viimeiseen sanaan: "me tulemme ensiviikolla käymään teillä", sanoa vastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä ovessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi sydämellinen tyytymys.

Jokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa jonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen, nousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi rovastinnaa.

Rovastinna kun näki, että emännällä on joku erinomaisempi seikka mielessä, niin kehoitti emäntää tulemaan viereensä istumaan.

Emäntä jo sohvalle rovastinnan viereen istuessaan tapansa mukaan laski toisen kätensä rovastinnan olkapäälle ja sanoi: "Olisi minun ja monen muun mielestä todella mainio asia, jos tuo Kaisa löytäisi teissä turvansa samoin kuin entisessäkin rovastinnassa ja saisi asua siinä paikassa, mihin se nyt on niin lämpimästi kotiutunut. Jos hän siitä tulisi pois, niin tuskin hänestä olisi enää ihmiseksi, hän on siksi heikko kappale".

"Hyvä Isä! Miksi niin?" kuului rovastinnan sanat ja silmät pyöristyivät renkaisilleen rävähtämättä katsomaan emäntään.

"Siksi, että se on lapsi ja lapsena pysyy. Jos ei saa lapsena olla, se murtuu. Hän oli jo pyöräinorsilla jäädäkkö ihmiseksi miesvainajansa jättämismurheen aikana. Ja jos olisimme, ja etenkin entinen rovastinna, vähempää huolta hänestä pitäneet, niin ei olisi Kaisa ihmisten joukossa. Mutta se entinen rovastinna osti tuon Jahtirannan mökin entisiltä asukkailta ja asetti siihen ja hoiti yöt päivät, kun vastasyntynyttä, niin siihen se hiljalleen vakausi siksi mikä hän on. Vallan vanupäistä hänestä ei tule koskaan".

"Johan minä huomasin hänestä ihan ensi näkemässä", keskeytti rovastinna, "että hän on päästä pilalla, tai on ollut ennen. Sen näin ihan hänen silmänluonteestaan".

"Miksi ei sitä näkisi", vakuutti emäntä. "Hän lienee jo siinä suuressa jaossa jäänyt vähemmälle osalle. Esimerkiksi hän on hartaitten uskovaisten ainoa lapsi, vaan ne parhaalla mahdillakaan eivät saaneet oppimaan lukemaan. Hän ei tunne iitä vaikka kaksisauvassa tiellä vastaan hiihtäisi."

"No, herra Jumala! Miten se on päässyt seurakunnan yhteyteen ja naimisiin?… Kuulinhan teidän sanovan, että hän on leski".

"Niin onkin. Asia on näissäpuhutuiksi semmoinen, että hän jo seitsemäntoista vanhana sikiönä sekautui ikävällä tavalla miesvainajansa Erkin kanssa. Kaisan vanhemmat olivat silloisen rovasti Paulinin kanssa ihan ystävykset, kun paita ja pohkea. Tämän Kaisan äiti oli silloin kesäisen päivän rovastin jalan juuressa itkenyt ja pyydellyt Kaisaa otettavaksi seurakunnan yhteyteen. Rovastipa oli suostunut pyyntöön, mutta oli kuitenkin erään pitkänpituisen iltarupeaman jankannut ja hikoillut Kaisan kanssa uskotellen hänelle raamatun totuuksia. Mitä lienee saanut aikaan sitä ei kukaan tiedä. Seuraus vaan oli se, että Kaisa ensipyhänä samalla kun kuulutettiin kristilliseen avioliittoon nähtiin ensikerran ripillään… Joko nyt käsitätte?"

"Kyllä… Mutta voi raukkaa todellakin… Muuten on niin sievä ja kaunis. Jumalan luoman puolesta ihan kun tauluun maalattu. Kädetkin niin hienot, pehmeät ja valkoset juuri kun herrasväessä kasvaneella."

"Hyvän päivän lapsipa hän onkin. Kodin kukkana hän olikin kotonaan".

"Sanoitte ainoa lapsi. Miksi hän kodistaan joutui niin ajelulle?"

"Huonot ajat kun olivat, hävisivät vanhemmat ihan puille paljaille.
Köyhäinhoitoon kuoli isä ja äiti on ruotilaisena Keralan kylällä…
Erkki oli mies, kuin mies, mutta kun joutui kirvesvarrellaan elättämään
joukkoaan, niin suoraan siinä pidettiin".
Rovastinna tämän kuultuaan kallisteli päätään ja tuskin kuuluvasti sanoi: "Ja Kaisa sitten aivan saamatoin".

"Se ei ole aivan totta. Vaikka täytyy sanoa, että varsinainen leipä on ollut juuri tästä talosta, niin avulle asti se ansaitsee kutomisella ja ompelemisella. Ja ahkerampaa tuskin löydätte vaikka kirjoilla hakisitte. Eikä hänen kotinsa ole saamattoman koti. Lapsetkin niin puhtaat ja hyvissä vaatteissa, ettei herroilla paremmin ja huone puhdas ja kukkia monenlaisia huoneessa juuri kun porvarin salissa".

"Vai niin, vai niin. Häntä täytyy tulla tuntemaan. Eipä kumma, jos entinen rovastinna on häneen mieltynyt. Ei mikään ole miellyttävämpi kuin tuollainen iso lapsi, kun se muuten on puhdas elämäntavoiltaan ja sielultaan".

"Kyllä varmaan Kaisa tulee teitä miellyttämään", vakuutti emäntä.
"Vaikkapa Kaisa onkin vähän kevytkenkäinen, kuten hän on, vaan kunhan
se taas selviää näistä nykyisistä huolistaan, niin näette Kaisassa koko
Järvilahden pitäjän miellyttävimmän naisen".
"Soma on sitä tulla tuntemaan", sanoi rovastinna lopuksi ja alkoi vetäytyä pois emännän seurasta minkä emännän terävä silmä huomasikin eron merkiksi. Hän nousi seisalleen ja tarjosi kätensä hyvästelläkseen rovastinnaa. Mutta rovastinnan kädestä pitäen sanoi: "Tokihan käynette meilläkin. Tullaan siellä aikaan. Meillä pyydetään aina verestä kalaa, haukia kuin juohteita, siikoja kuin lohia, säynäitä kuin sianporsaita saadaan joka päivä. Eikä nekään ole yksinään varana. On meillä vielä vanhaakin lihaa viisi siankinkkua, raavaan raukko ja kolme lampaanpaistia. Ja onpa kolme vasikkaakin, joilla on selät kuin polsterit, jos niistä yhden syömme, niin ei koirakaan perään hauku."

"Ai, vasikan paisti", keskeytti rovastinna loistavin kasvoin. "Rovastin paras tämän elämän herkku on juuri vasikanpaisti. Kyllä uskon, että rovasti lähtee sinne raamatun selitystä pitämään".

"Niin no, silloinpa saamme tarjota mitä meillä on".

"Kiitos, kiitos. Onhan se kirjoitettukin, että joka evankeliumia ilmoittaa hänen pitää evankeliumista elatuksensa saaman. Te olette aivan oikeassa. Kiitos, kiitos".

"Milloinpa minä en liene oikeassa ollut. Harvoin olen tietä kysynyt, enkä ole koskaan eksynyt", sanoi emäntä leikillisesti nauraen ja lähti ulos. Mutta somasti muistui mielessä se rovastinnan raamatunpaikan lukeminen, kun jätti "siitä" sanan pois. Nyt muisti hän kerran erään hengenmiehen selittäneen sitä raamatun kohtaa, että apostoli ei tarkoittanut sanoessaan: joka evankeliumia ilmoittaa, pitää saaman vasikanpaistia, vaan hengen ravintoa, mutta rovastinnalla se raamatun paikka oli vasikanpaistin kanssa yhteydessä.

Tätä hän itsekseen mietti; lystikkäästi hymähdellen astui kirkkoon päin vievää santaista tietä paistaessa toukokuun herttaisen aamupäivän ja kirkonkellojen ensikertoja moukahdellessa ilmoittaen kirkon ovien olevan jo auki.