Hissipoika

Hyvin paljon sanottavaa siis tuolla hissipojalla. Mutta niinpä talo onkin eräänlainen läpikulkutalo valtavasta koostaan huolimatta. Kun asumisoikeus talossa päättyy, se päättyy armottomasti, suostuipa asukas lähtemään tai ei. Jotkut heistä toivovat sen jälkeen pääsevänsä isännöitsijän parhaisiin taloihin, valoisiin ja erittäin uudenaikaisiin, jotkut pelkäävät isännöitsijän määräävän heidät vanhoihin hökkeleihin, pimeisiin ja kosteisiin huoneistoihin, jossa ei ole keskuslämmitystä eikä vesijohtoa, muista mukavuuksista puhumattakaan. Jotkut asukkaat elävät päivän kerrallaan, toiset tyytyen siihen, että yleensä saavat aikansa asua, toiset tyytymättöminä kaikkeen, mutta haluttomina muuttaman pois.
Mitä erilaisimmat harrastukset ja asenteet yhdistävät asukkaat vahtimestarikunniksi, isännöitsijän asumisohjeisiin suhtaudutaan hyvin eri tavoin, jotkut odottavat talonmiehen ottavan talon hallinnon käsiinsä ja muuttavat kannattajiensa olot paremmiksi. Uusi asukas, romaanin minä, koettaa parhaansa mukaan sopeuttaa olonsa siedettäväksi tässä talossa, jossa ainoa paikallaan pysyvä asia on alituinen muuttuminen. Talossa on muutakin merkillistä: siellä asutaan, niin kuin hissipoika asian määrittää, projisioituina, niin että jokainen kerros on samalla jokainen muu kerros. Vielä monimutkaisemmaksi asian tekee se, että jokainen hetki on samalla jokainen muu hetki ja että kaikilla talon asukkailla on sama sukunimi. Talossa on kerta kaikkiaan asioita joita ei voi ymmärtää. Vain kaikkein tyhmimmät asukkaat luulevat ymmärtävänsä kaiken.
Niinpä asuminen talossa onkin sitten eräänlaista nuorallatanssia, ja romaanin minä joutuu taloa kierrellessään tekemisiin mitä merkillisimpien asukkaiden kanssa ja kannanottojen kanssa. Kaikki he häärivät omissa ympyröissään surkutellen, vihaten, halveksien tai yrittäen auttaa toisiaan, kukin asumistavastaan riippuen.
(takakansiteksti)