Tannermäki All Stars

Jos mua pyydettäisiin määrittelemään itseni yhdellä ominaisuudella, mä osaisin sanoa silmää räpäyttämättä mikä se on.
Ei, se ei oo älykkyys, ei vaikka mun matikan numeroni on yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ollut kymmenen siitä alkaen, kun mä astuin numeroarvostelun piiriin.
Se ominaisuus ei myöskään ole parta. Mä olen ainoa kaveri meidän luokalla, jolla on selvästi erottuva tihentymä leukaperissä. Ei se tuuhea ole, mutta kiistatta sitä esiintyy. Mun mielestä parta on ok, se viestittää sopivasti kehityksen vääjäämättömyydestä: mä en todellakaan ole mikään lapsi enää.
Äiti ja sisareni Fiina repivät huumoria mun parrastani kotoisena sarjamurhaviihteenä. Herran jestas, onko sulla poikakulta joku sairaus! Oletko sä leikannut kainalokarvasi ja liimannut leukaan? Sä näytät siltä, että joku olisi käyttänyt sun naamaa huovuttamisen harjoitustyössä! Heureka, nyt tiedän mitä MINIparta todella tarkoittaa!!
Se oli alatyyliä, jonka mä kuittasin mieluiten keskisormella (Fiina) tai paiskomalla ovea ja näyttämällä mölöpallopäätä törröttävän alahuulen säestyksellä (äiti). Hei, eiks kotonaankaan saa olla enää rauhassa! Ja mikä se sellainen mutsi on, joka pilkkaa ainokaista poikaansa, törkeää!
Pohjimmiltani mä en kuitenkaan antanut kolmannen luokan murjaisujen häiritä itseäni. Mä olin tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja eräänlaisena vittuilumagneettina, joka imi puoleensa yksi- ja kaksisanaisia tölväisyjä ja jonka tehtävänä oli puistella sellaiset harteiltaan kuin vesipisarat sateensuojasta.
Hei, eihän ne ollut ku sanoja!
Ei sanat tapa.
Ne vaan haavottaa sun pikkusydäntä ja sun mieltä ja jää sun ihon alle levittämään mätää ja kitkerää myrkkyä, mut ei ne tapa.
Tai kyllä ne tappaa, hitaasti, kiduttamalla, mutta vaan jos sä ANNAT niin tapahtua.
Mä en anna. En haluu antaa, siinä se pointti.


No okei, jos älykkyys ja parta ei ole mun ykkösominaisuuksia, niin mikäs sitten?
Mä tiedän, että useimmat takuulla nostaa kärkeen yhden tietyn, selvästi erottuvan ulkoisen jutun: mun ylipainoni, varsin mittavan.