Hagman

En uskonut yliluonnollisiin ilmiöihin, luotin terveeseen järkeen. Mutta kun istuin rantakalliolla ja ruodin savu- ahventa leivän päälle, esitin rukouksen että ruokarauhaa rikkova muskelivene, joka oli kurvaillut edessäni kymmenen minuuttia, ajaisi karille.
Se ajoi.
Kipparin, joka yritti oikaista lasikuituohjuksen avo- merelle, täytyi olla täysi amatööri tai monen asteen lai- tamyötäisessä. Hän vetäisi hanat auki, kaarsi etelään, joutui omaan peräaaltoonsa jossa muskeli heilahti rajusti - ehkä ruori lipsahti tuolloin kipparin käsistä - ja menetti suuntansa. Kippari yritti korjata vielä kurssia, mutta ei ehtinyt, ja muskeli karahti kiveen. Siitä vene ponnahti ilmaan, putosi takaisin veteen, osui uuteen kariin, plaanasi jonkin matkaa ohjauskykynsä menettäneenä ja rantautui matalalle luodolle, jossa se kipusi kuiville ja jäi kulumaan, kuin muistomerkiksi vuosikymmenen alun taloudellisesta huumasta ja sitä seuranneesta haaksirikosta.
En tuntenut syyllisyyttä rukouksesta enkä mielihyvää haverin synnyttämästä monumentista. Haukkasin leivästä, avasin termospullon, naukkasin kulauksen kylmää teetä ja ryhdyin silmäilemään, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Vähään aikaan ei mitään. Aurinko kimalsi pikku aallokossa, rahtilaiva puski itään horisontissa, lokit kirkuivat ja silkkiuikku nousi pintaan sukelluksista. Sitten näin jonkun kömpivän muskelista ja hyppäävän luodolle. Kului hetki, ja joku toinen loikkasi perässä. Sitten ei mitään.
Kaivoin ahvenen eväspussista, leikkasin siivun rukiista ja taiteilin uuden savukalaleivän. Mutustelin herkkua ja tarkkailin haaksirikkoisia. Mertsut levittelivät käsiään kuin mykkäfilmissä, ääniä en kuullut. Ensin luulin, että spektaakkelin aiheena oli meriselityksen antaminen, joka johtaisi nokkapokkaan, mutta kun näyttelijät eivät alkaneet lätkiä toisiaan lättyyn vaan ryhtyivät pomppimaan ja kurkkimaan muskeliin, arvelin että paatissa täytyi olla joku muukin turisti, tai muita. Se sai minut huonolle tuulelle. Laskin ettei menisi kauan, kun haaksirikkoiset alkaisivat viittoilla apua tai ammuskella hätäraketteja, ja minun olisi pakko lähteä auttamaan.
Söin eväät ja päätin lähteä vapaaehtoisesti.
Hansikas eli Hanska sijaitsi tunnin merimatkan päässä Helsingistä itään, Eestiluodon pohjoispuolella. Saaressa oli muutama parakki, pari saunaa ja joukko pikku mökkejä. Ei mitään luksusta, pikemminkin päinvastoin. Ku- ten Lempisen runsaan kymmenen neliön tönö, joka oli uitettu sinne takavuosina Vasikkasaaresta, joka kaipasi kunnostusta ja jossa olin viettänyt yön. Saari oli Helsingin kaupungin omistuksessa, ja sitä hallinnoi mökkiläisten yhteisö, taustalla vasemmistojärjestöjä, sikäli kuin olin ymmärtänyt pikakurssin saaresta ja sen asukasta.
Koska olin nauttinut aamupalan Hanskan etelärannassa ja koska fiskarini oli ankkurissa saaren toisella puolella, minun täytyi marssia paatille Lempisen mökin ohi. Pysähdyin kopperon kohdalla ja vilkaisin sisälle. Lempinen veti lonkkaa, oudon levottomasti, ja mutisi unissaan, ikään kuin olisi äheltänyt itseään suurempia voimia vastaan. Annoin hänen jatkaa painajaisen kanssa ja suuntasin rantsuun. Siellä hyppäsin fiskariin, irroitin köydet, työnsin paatin irti kalliosta, panin masiinan käyntiin ja läksin puksuttamaan kohti onnettomuus- paikkaa.
Koska haveri oli itseaiheutettu, en viitsinyt kiirehtiä. Seilasin kaikessa rauhassa ja katselin Hanskan rantoja ja ympäröiviä maisemia. Ne olivat upeita. Mietin, mahtoiko missään olla vastaavia. Suomenlahden saaret ja kallioluodot olivat ihan toista kuin Turun saaristo: alastomia, karuja, silmiä hiveleviä. Kun ohitin vanhan sakujen rakentaman laiturin, josta oli jäljellä vain ratakiskojen pätkiä, tuli mieleen että Hanska voisi olla minulle oikean sortin kesänviettopaikka. Ei kukkien kastelua, nurmikon leikkaamista, rikkaruohojen kitkemistä tai porkkanoiden harventamista, vaan raavaan miehen unelma: uhmata luonnonvoimia, merta ja myrskyjä. jat- koin ajatusta, mutta kun päättelin ettei mökkejä saanut muuten kuin suhteilla, ravistin itseni irti haaveesta ja palautin "eleen musketin. Se oli monen sadan tonnin leikkikalu, ja koin lievää tyydytystä, että sen omistaja oli menettänyt ainakin viikkorahansa, sillä hänen täytyi olla kasinopeluri, pörssihai tai amerikanperinnön saanut ökyrikas. Rahvaalla ei ollut varaa moiseen ylellisyyteen. Mutta sitten minun oli pakko vetää hieman takaisin: ketä haaksirikkoiset olivat kurkkineet? Helvetti, siellä saattoi olla joku hame tai skidejä ja ehkä vielä loukkaantuneina. Vedin kaasun täysille.
Kun pääsin lähelle luotoa, hiljensin faartia ja tarkkailin vesiä, etten rusauttaisi itse karille. Kaartelin aikani ja löysin lopulta sen verran syvyyttä, että pääsin vajaan kymmenen metrin päähän rannasta. Pysäytin fiskarin, käänsin perän tuuleen, huikkasin kaipasiko kukaan apua, ja jäin venaamaan. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Luoto vaikutti autiolta kuin maa raamatun alku- lauseissa. Sitten tajusin, että kruisailijat olivat kömpineet takaisin muskeliin ja touhusivat siellä. Huikkasin uudelleen, nyt kovaa, ja se tehosi. Muskelin ympärillä pomppineet mertsut kömpivät kajuutasta ja nostivat naamarinsa laidan yli kuin olisivat kurkkineet vihollista juoksuhaudasta.
Omaperäinen kaksikko. Vanhempi törpöistä - noin viisikymppinen - oli vetäissyt päähänsä purjehdusseuran valkoisen lakin ja sysännyt aurinkolasit nokalleen. Kun hän ojentautui täyteen pituuteensa, huomasin että hän oli sonnustautunut kipparin pikkutakkiin, jonka alla oli ankkurin kuvin somistettu kauluspaita; äkkisilmäyksellä kuin Suomen ensimmäinen öljymiljonääri, joka satamaan palatessaan veksiaisi purjehduskuteet ateljee- valmisteiseen silkkipukuun ja sytyttäisi reissun kunniaksi havannalaisen sikarin, väärästä päästä.
Toinen seilori kuului ulkonäön puolesta muihin seurapiireihin: mummojen ja invalidien telojien osastoon. Hänellä oli valkoinen T-paita, mustat nahkaliivit ja lippis väärinpäin päässä. Käsivarret tihkuivat tarramustetta ja kaulassa oli kultainen ketju, joka oli puhallettu joitain Eiran hienostorouvalta.