Mania

Lauralla on myös harrastus. Se muuttuu työtä tärkeämmäksi, se tekee lapsesta näkymättömän ja Miedosta sietämättömän. Se vie unen ja nälän. Siitä tulee Lauran ainoa koti. Tietokonepelin sisään hän rakentaa elämänsä uudelleen. Sinne hän upottaa, epätoivonsa, pelkonsa, paineensa ja vihansa. Siellä hän oppii tappamaan.

Ja kun eräänä päivänä hän menettää työnsä ja unohtaa hakea lintusensa päiväkodista, hän ei menekään kotiin. Hänellä on entisen miehensä peruina ase, jolla he yhdessä kävivät metsässä ampumassa. Nyt aseelle tulee käyttöä. Laura menee ammuntaklubille ja surmaa kolme miestä, eikä muista tapahtuneesta yhtään mitään, kunnes.

Vankilassa Lauraa painostetaan muistamaan, jos vain pään saisi auki ja sieltä mustat korpit lentämään. On torahampaista kuulustelijaa ja vähän siedettävämpi Sjöblom. Mutta mitä sitten kun alkaa muistaa?
(Satu Vähämaa/ Sanojen aika)
”Sjöblom nojaa tuoliaan taakse, tuoli älähtää. Tämä on ensimmäinen kerta Sjöblomia. Sjöblom on psykologi. Hänen tehtävänsä on arvioida minua. Tämä on kerta, jolloin me otamme asemat, tämä on ensimmäinen kierros ja tästä kaikki alkaa, minun tarinani.”

Ensin siinä tarinassa ovat Laura ja Elina, äiti ja tytär. He asuvat kahdestaan ja joka aamu Elina, kuusivuotias, löytyy eri paikasta nukkumasta. Elina on Lauran silmäterä, hän on pikkuinen lintu, joka rakentaa pesiä eri puolelle asuntoa.

Laura on 29-vuotias ja työskentelee puhelinmyyjänä. Joskus vastaaja haistattelee ja lyö luurin korvaan. Jos myynti takkuilee, pitää yrittää löytää lisäargumenttipankista uusia myyntiargumentteja. Joskus myynti onnistuu, kuten lähes ystäväksi tulevan vanhan naisen kanssa.

Tarinassa on muutakin. Siihen kuuluu se että Lauran mies on lähtenyt pois. Niin lähti Lauran isäkin Lauran äidin luota. Mutta sitten tarinaan tulee mies, Mieto, näyttelijä. Mieto ei mene pois, ei vaikka siihen kävisi käsiksi. Ja Laura käy.

Yhä enemmän tarinaan kuuluu se että Laura jaksaa yhä huonommin, hän jaksaa yhä vähemmän pitää huolta itsestään, työstään, kodistaan, Elinastaan. Elinan pesän vaatteet alkavat olla homeessa. Sitten tulee ilta, jolloin kukaan ei enää hae Elinaa kotiin tarhasta. ”Olen väsynyt, luultavasti, sillä eletään jo aikaa jolloin olen väsynyt aina. Öisin en nuku.”

Tarinaan kuuluu myös peli, jota Laura pelaa yhä enemmän. Silloin hän unohtaa kaiken muun, hänet valtaa hetkellinen hulluus. Pelaaminen vie voimat, sen tuoma energia unet. ”Heikkoutta ei saa koskaan näyttää, lopettaa ei missään tilanteessa, pelin säännöt ovat nämä. Häviötä ei ikinä niellä.”

Ja sitten tarinaan kuuluu ampumarata, jossa on Lauran lisäksi neljä muuta ihmistä. Pois sieltä lähtee vain yksi.
(Tammi)