Pimeän ääni

Pysäkillä seisovissa ihmisissä liikkuvat vain suut. He odottavat raitiovaunua kuin kylmän tuulen kangistamina, jopa päiden kääntyilemättä, mutta suut erottavat heidät elottomista patsaista. Suut elävät omaa elämäänsä kuin pienet meduusat, suissa on ilman ja maailman halua. Ihmiset eivät itse edes tiedä kiristelevänsä alinomaa hampaitaan, nuoleskelevansa ja imeskelevänsä ja lupsuttelevansa huuliaan, nytkyttelevänsä poskilihaksiaan, tonkivansa ikeniään kielellään. Noiden ihmisten himo ja sammumaton nälkä paljastuu heidän suissaan.
Keskustassa ei kukaan seiso liikkumatta. Ihmiset näyttävät siltä, että pystyvät vain vaivoin hillitsemään halunsa ryntäillä päätäpahkaa sinne tänne. He ovat päästäneet himonsa, kiimansa valumaan alaspäin, selkärankaa pitkin aina jalkoihin. Silloinkin kun heidän kasvonsa ovat tyynet tai nauravat, näen silmissä orgastista halua ja alituista menettämisen kammoa, tuskaisesti hallitun jakomielitaudin kiiluvat oireet. He tuskin tietävät mitä haluavat, mitä ovat niin kipeästi kaiken aikaa vailla, mutta halu sykkii ja kuplii heissä, pakottaa heidät liikkeelle ja heittelee heitä päivien läpi.
He eivät suinkaan ole liikkeellä ilman matkatavaroita. Heillä on mukanaan kantamuksellinen merkityksiä. Ehkä he ovat matkalla töistä kotiin, ehkä tuttavan luota sukulaisen luo, mutta tosi asiassa he ovat liikkeellä voidakseen kanniskella ympäriinsä merkityksiään, kenties lihottaa niitä matkalla tai kartuttaa niiden lukua. He elävät valheellisista merkityksistään kuin loiset, he harhailevat joidenkin toisten valmiiksi uneksimissa unissa, ja siksi heidän määrittelemätön ja tuskainen halunsa ei jätä heitä koskaan.
Heidän halustaan tulee halujen halua, himostaan himon himoa, eikä heille voi enää olla luvassa vapautusta. Katselen heitä puistossa, häiriintyneiden varjojen alla, ja koen äkillisen raastavaa sääliä. Haluaisin huutaa heille, ettei se mitä he perimmältään kaipaavat löydy kiirettä pitämälläkään. Haluaisin heittäytyä naiiviksi, julistaa heille omia totuuksiani kuin pyhäkoulun opettaja. Haluaisin pysäyttää heidät vaikka nyrkein ja selittää, että he ovat vailla omaa elämäänsä, että se on kadonnut heiltä kuin sylilapsi ja että he ovat hukanneet sen pahimpaan mahdolliseen paikkaan: omaan itseensä.
Mutta heille menettämisellä ja vaille jäämisellä on oma merkityksensä. Siitä on tullut heidän päiviensä sisältö ja suuri tarkoitus. Luultavasti he piehtaroivat masokistisessa ainaisen paitsi jäämisen tunteessa unissaankin. He tyydyttävät itseään, tyydyttävät itseään, tyydyttävät itseään pettymyksillään ja ikävällään. Ja kyltymättöminä, kärkkäinä paisumaan ja kostumaan oman turhautuneisuutensa polttavista ärsykkeistä, he voihkivat sisäänpäin laukeamattoman tuskan pitkitetyssä nautinnossa.