Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Tuskaa
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
Nuori ja komea herrasmies Waltteri Ulfsköld on menossa junalla Lappiin, mistä hän on saanut itselleen metsänhoitajan viransijaisuuden. Varakkaat vanhemmat eivät oikein pidä Waltterin ajatuksesta lähteä katsastamaan Pohjois-Suomen oloja, mutta he uskovat, että poika palaa pian takaisin leivättömästä pakkasen ja susien Lapista etelän valoon ja lämpöön.
"Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt häntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja vanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne kertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta, suuremmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta täällä, jotka olivat halun tänne synnyttäneet ja mieltä viehättäneet? Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vaan tiesi, että mieli tänne teki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin."
Näin alkaa Waltterin einoleinomaisen kaunis, mutta traaginen matka Lapin luonnon ja Lapin tytön Eilan luo.
Väinö Kataja (1867-1914) oli maanviljelijä, nimismies ja omana aikanaan hyvin suosittu kirjailija. Hänet tunnetaan Peräpohjolan erämaiden, luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana.
(Mediapinta)
"Mikä oli ollut se kumma halu, joka oli ikäänkuin rautakouralla vetänyt häntä tänne Pohjolaan? Mikä oli saattanut hänet jättämään kotinsa ja vanhempansa ja tarjotun viran Etelä-Suomessa? Olivatko syynä ne kertomukset, joita täältä oli kuullut, tästä kummallisesta, suuremmoisesta ja satumaisesta luonnosta ja tästä lumotusta ilmasta täällä, jotka olivat halun tänne synnyttäneet ja mieltä viehättäneet? Hän ei saanut selvää tunteistaan. Sen vaan tiesi, että mieli tänne teki, halu seikkailuihin ja outoihin oloihin."
Näin alkaa Waltterin einoleinomaisen kaunis, mutta traaginen matka Lapin luonnon ja Lapin tytön Eilan luo.
Väinö Kataja (1867-1914) oli maanviljelijä, nimismies ja omana aikanaan hyvin suosittu kirjailija. Hänet tunnetaan Peräpohjolan erämaiden, luonnon, ihmisten ja kansanelämän varhaisena kuvaajana.
(Mediapinta)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
Täyttä vauhtia hurisi juna Pohjanmaalle. Toisen luokan vaunussa lojui huolettomassa asennossa nuori, komea herrasmies. Hän oli laittautunut aivan ajanmukaisimpaan pukuun, ja hänen hienoista kasvoistaan saattoi päättää, että hän oli hemmotellen kasvatettu ja ettei hän ollut puutteen päiviä elämässään nähnyt.
Ulkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuu heti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansa lukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukotteli tyytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitä mukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istui vaunussa aivan yksin.
Junan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksuja lumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.
— Onpa täällä lunta, — hän ajatteli. — Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.
Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.
— Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä toisenlaiseen kyytiin, — ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä, oikaisten levänneitä jäseniään.
Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen viransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri Ulfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän koskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt mielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin elämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä maasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen revontulten peittämänä.
Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja siskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:
"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, — luulen, että piankin kyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin…"
Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret koettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän ei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja kansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi vakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja leivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta…
Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen junan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli asemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire. Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan tuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä Pohjanmaalla.
Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle, mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti jytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!
Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa pohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui poskipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot naukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat tähdet kuin vilussa nekin.
Hän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoi itsekseen:
— Onpa… onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta… Ja hetken kuluttua:
— Se oli Pohjolan tervehdys… niin jäisen kalsea.
Ohi mennessään antautui junailija puheisiin.
"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa", hän sanoi
Waltterille.
"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näe ympäristöä… Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täällä Perä-Pohjolassa… Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!"
"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilän kirkolla."
"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?"
"Täältä olen Oulun paikoilta."
He pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomista näistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.
"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaan eikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi", sanoi hän.
"Täytyy tottua."
Waltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; se oli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka piti sydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikein tehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoiset menemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle…
Hän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyi vaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleen lumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia, ikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan. Hänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jo vilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisi vain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa…
Mutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, ja samassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi, jysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatukset katosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänen sydämensä…
— Tämä on sitä suurta Pohjolaa! — hän ajatteli.
Tuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaa päästiin, — niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansa puskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta…
Hän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuun kalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeat valkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin — olihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivät ihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaa vain, joka haastoi selvää suomea…
Kaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hän antausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Ei kukaan pelottanut, kaikki sanoivat: "Jaa… sinne menee, että vinkuu… hevoskyydillä ensin, porolla loppumatka…"
Hän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoi levähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.
Ulkona oli jo pimeä. Talvipäivä on niin peräti lyhyt Pohjolassa, sammuu heti kun valkeneekin. Nuori matkustaja koetti kuluttaa aikaansa lukemalla, mutta usein hän silmäsi kelloonsa ja haukotteli tyytymättömänä. Ei ollut puhekumppania ketään. Matkustajat olivat sitä mukaa vähenneet, mitä pohjoisemmaksi tultiin, niin että hän nyt istui vaunussa aivan yksin.
Junan pysähtyessä asemille hän riensi ulos jaloittelemaan. Näki paksuja lumikinoksia luoduksi huoneiden seinämille ja käytävien väliin.
— Onpa täällä lunta, — hän ajatteli. — Näkyy, että tullaan
Pohjanmaalle.
Hänestä alkoi tuntua jo somemmalta, mitä pohjoisemmaksi pääsi.
— Kunhan nyt tämä viimeinen taival katkeaisi, jotta pääsisi tästä toisenlaiseen kyytiin, — ajatteli hän ja haukotteli mielihyvästä, oikaisten levänneitä jäseniään.
Nuori matkustaja oli metsänhoitaja, joka oli hakenut itselleen viransijaisuuden aina Lapista asti. Hän oli nimeltään Waltteri Ulfsköld, kotoisin Etelä-Suomen rikkaimmalta kulmalta. Ei ollut hän koskaan käynyt näinkään pohjoisessa. Mutta hänen oli pitkät ajat tehnyt mielensä Lappiin. Hän oli kuullut niin paljon kerrottavan Lapin elämästä, niin satumaisia tarinoita kummallisesta, leivättömästä maasta, jossa kuljettiin poroilla ja jonka taivas oli öisin valjujen revontulten peittämänä.
Hänen mieleensä johtui lähtö varakkaiden vanhempiensa kotoa. Äiti ja siskot itkivät, isä käveli edestakaisin, mutta sanoi vihdoin:
"No, käypä vain Lapissa huutijärvellä, — luulen, että piankin kyllästyt pakkaseen ja poronkyytiin…"
Äiti oli varma siitä, ettei hän enää koskaan näe poikaansa, ja sisaret koettivat viekotella häntä jäämään kotia edes täksi talveksi. Mutta hän ei ollut mihinkään suostunut. Täytyihän hänen tutustua maahansa ja kansaansa, ja tänne pohjoiseen hän muuttaa sittenkin, kun saapi vakinaisen viran. Kyllä hän jo tunsi eteläosan maata, mutta laaja leivätön Lappi oli ikäänkuin vieras valtakunta…
Juna tulla porhalsi Oulun asemalle. Hän nousi vaunusta, kävelläkseen junan seistessä. Turkkeihin pukeutuneita ihmisiä liikuskeli asemasillalla. Liike näytti hyvin vähäiseltä, eikä kellään ollut kiire. Jo ennen junan vihellystä hän kiipesi vaunuunsa. Ei ainoatakaan tuttavaa hän ollut nähnyt, eikä hänellä tosin monia ollutkaan täällä Pohjanmaalla.
Mutta junan lähtiessä liikkeelle hän ilmestyi taas vaunusillalle, mielihyvin silmäillen valaistua kaupunkia, jonka ohi juna vaivaloisesti jytisi. Sehän olikin komea kaupunki somine ympäristöineen!
Mutta kun juna suuren, mahtavan sillan yli mentyä kääntyi kaaressa pohjoista kohden, puhalsi vastaan vihainen, pureva tuuli, joka tarttui poskipäihin kuin rauta. Ja pakkanenkin tuntui kiihtyvän. Kiskot naukuivat ja valittivat, ja taivaalla vilkkuivat ja hyppelivät kirkkaat tähdet kuin vilussa nekin.
Hän vetäysi vaunuunsa, sytytti tupakan, hykerteli käsiään ja sanoi itsekseen:
— Onpa… onpa raitis tuuli tuolta pohjoisesta… Ja hetken kuluttua:
— Se oli Pohjolan tervehdys… niin jäisen kalsea.
Ohi mennessään antautui junailija puheisiin.
"Nyt sitä ollaan viimeistä taivalta katkaisemassa", hän sanoi
Waltterille.
"Niinpä ollaan. Vahinko vain, että on näin pimeä, ettei näe ympäristöä… Mutta kyllä tuntuu tuuli olevan tuima täällä Perä-Pohjolassa… Kuinkahan kipakka lieneekään Lapissa!"
"Vai Lappiin asti herra matkustaa! Olen minäkin kerran käynyt Kittilän kirkolla."
"Olette täältä Perä-Pohjolasta kotoisin?"
"Täältä olen Oulun paikoilta."
He pääsivät keskustelun alkuun, ja junailijalla oli paljon kertomista näistä pohjoisista oloista. Tiesi hän selittää Lapinkin elämää.
"Kyllä siellä nuori mies toimeen tulee, kun oppii porolla ajelemaan eikä kursaile, jos yösija sattuu kolkompi", sanoi hän.
"Täytyy tottua."
Waltterin valtasi omituinen tunne, joka ei ollut iloa eikä surua; se oli kummallista uteliaisuuden ja pelon sekaista kuisketta, joka piti sydäntä rauhattomana. Hänestä tuntui niinkuin veturi ei tahtoisi oikein tehtäväänsä toimittaa, niinkuin vaunutkin olisivat vastahakoiset menemään tänne nietoksien ja vihaisen viiman keskelle…
Hän rohkaisi mieltään, veti naapukan korvilleen ja työntyi vaunusillalle. Tuuli oli nurja, ja vauhti viskoi hänen silmilleen lumihiutaleita. Kuu oli noussut, ja hän näki kahden puolen tasaisia, ikäviä maisemia, pientä kuusikkoa, joka näytti häpeävän surkeuttaan. Hänestä tuntui kuin vaivaisen, lumen peitossa olevan metsän läpi jo vilkkuisi viheliäisyys, kylmä ja nälkä, ja kuin tämä ympäristö olisi vain valju kuva siitä surkeudesta, johon hän oli menossa…
Mutta juuri silloin kiljui veturi, hihkaisi oikein voimiensa takaa, ja samassa vaivaiset metsät katosivat ja juna kiiti vankan kylän läpi, jysähti sillalle ja yli viuhahti. Waltterin alakuloiset ajatukset katosivat kuin tuuleen, ja suuri repäisevä tunne täytti hänen sydämensä…
— Tämä on sitä suurta Pohjolaa! — hän ajatteli.
Tuntui kuin vauhti enenisi, mitä likemmäksi maan pohjoisinta asemaa päästiin, — niinkuin olisi veturi koonnut viimeiset voimansa puskeakseen vauhdilla keskelle kinoksia ja tulenpalavaa pakkasta…
Hän näki edessään leveän, lumisen joen rannalla kaksi kaupunkia kuun kalpeassa valossa. Sieltä tuikkivat tulet ja pohottivat korkeat valkoiset kinokset. Tikoitettua tietä ajoi hevosia kahtaanne päin — olihan täällä liikettä niinkuin muuallakin. Samanlaisilta näyttivät ihmisetkin. Ei hän tavannut yhtään lappalaispukua, hyvinpuettua kansaa vain, joka haastoi selvää suomea…
Kaikki alakuloiset ajatukset katosivat, ja ennakkoluulot häipyivät. Hän antausi puheisiin, tiedustellen yhtä ja toista tulevasta matkastaan. Ei kukaan pelottanut, kaikki sanoivat: "Jaa… sinne menee, että vinkuu… hevoskyydillä ensin, porolla loppumatka…"
Hän otti ajurin ja ajoi kaupunkiin, jonka ainoassa ravintolassa aikoi levähtää yönsä ja varustautua tulevaa matkaa varten.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
kuvaus raukoilta rajoilta
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
88
Kustantaja
Kieli
Lisätietoja
Uusi painos Pilot-Kustannus 2008.