Pohjalaisia
Kokoteksti
Linkki vie kokotekstiin Kirjasammon ulkopuolelle.
Tyyppi
näytelmät
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
ARTTURI JÄRVILUOMAN "POHJALAISIA".
Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloilla yriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallista vilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän "Pohjalaisia" ja saavutti täysosuman. "Pohjalaisista" tuli heti — nimensä mukaan — todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisesta päänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanut aiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitä on myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsä nimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma ei vain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessa draamakirjallisuudessa.
Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksen antaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmää vastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmälle näyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä ja ylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin, oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmän eräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoin voidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilön kohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikä oikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.
Ja kuitenkin "Pohjalaisia" on tehokas näytelmä, joka vangitsee mielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.
Missä siis piilee sen teho?
Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että "Pohjalaisten" yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niin sitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuu heimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteiden syvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa se paatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa ja lukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaa jokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapauden paatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihen kuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaisten nuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitä herravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin. "Pohjalaisten" vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaan eräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilysten aiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja, jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömään kuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava. Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.
Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyä raikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hän kohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön. Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repii raittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin tai pakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvän ja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikan sopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaan raikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.
Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaa syviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esiintuominen on yhtä varmavaistoista. Hiven ikuisesti vaikuttavaa tukkilaisromantiikkaa on tässä saanut uuden muodon, ja vaikka tekijä tuomitseekin tämän ilmiön, niin Karjanmaan Köystin miehekäs esiintyminen ja kohtauksen oivallisesti ladatut repliikit sähköistävät taitavasti tämän rakenteellisesti vaikean vaiheen, samalla kun näytelmän alkupuolen hieman hajanainen mielenkiinto näin johdetaan todelliseen päähenkilöön, Jussiin. Miehekkyyden ja velvollisuudentunnon vaatimuksia tekijä korostaa myös esim. Antin paluussa karkuretkeltä ja aivan järkyttävässä muodossa loppukohtauksessa, jossa Harrin isäntä valmistautuu panemaan käsirautoihin kuolevan poikansa.
Mutta näiden enemmän tai vähemmän melodramaattisten kohtausten ohessa on siis myös romantiikkaa. Merkittäköön tällöin myös laulujen osuus. Ja kansannäytelmän aitoa ilmapiiriä lisäävät vielä osaltaan eräät humoristiseen valaistukseen joutuvat ukko- ja akkatyypit.
"Pohjalaisissa" on näin ollen runsaasti niitä aineksia, jotka vetoavat katsojaan. Siinä on myös vauhtia, ripeyttä ja sitä kauneutta, joka piilee nuoressa ihmisessä, niin naisessa kuin miehessä. Mutta kun kysymyksessä on näytelmä, niin nämä ainekset ja ominaisuudet eivät riittäisi, ellei niitä olisi tukemassa draaman lakien ja periaatteiden tuntemus. Se ei ole tässä tapauksessa perin syvällistä, mutta se on joka tapauksessa osoittautunut riittäväksi, ja eräin paikoin tekijän draamallinen vaisto on pystynyt myös pienissä yksityiskohdissa samanlaisiin täysosumiin kuin näytelmän suuressa kokonaisuudessa.
Harvinaisuuksia ovat suomalaisella näyttämöllä olleet niin käyttökelpoiset ja elinvoimaiset näytelmät kuin Artturi Järviluoman "Pohjalaisia".
Vilho Suomi.
(Esipuhe)
Artturi Järviluoma, ylioppilaaksi tultuaan ja monilla aloilla yriteltyään sanomalehtimieheksi päätynyt, heimonsa tavallista vilkasverisempi edustaja, julkaisi vuonna 1914 näytelmän "Pohjalaisia" ja saavutti täysosuman. "Pohjalaisista" tuli heti — nimensä mukaan — todellinen kansannäytelmä, jolla on ollut kestävä sijansa kansallisesta päänäyttämöstämme aina pieniin seuranäyttämöihin asti. Se on antanut aiheen yhteen parhaista kotimaisista oopperoistamme, ja elokuva siitä on myös tehty. Tämä yksi ainoa näytelmä on riittänyt viemään tekijänsä nimen kirjallisuutemme historiaan. Ilman epäilystä: se on täysosuma ei vain kirjoittajansa tuotannossa, vaan ylipäänsä suomalaisessa draamakirjallisuudessa.
Esteettinen kritiikki, joka valitettavasti sivuuttaa menestyksen antaman arvon, saattaa kuitenkin hyökkäillä tätä näytelmää vastaan varsin kirpeästikin. Voidaan huomauttaa sen elävimmälle näyttämökielelle etäisestä, jossakin määrin hatarasta tyylistä ja ylipäänsä ilmaisun tavanomaisuudesta; murteen käyttö, lieväkin, oikeastaan vain korostaa tätä piirrettä. Voidaan viitata näytelmän eräisiin tyypillisiin ja helponlaisiin tehokeinoihin. Ja vihdoin voidaan osoittaa, että tuskin yhdenkään näytelmän tärkeän henkilön kohdalla tapahtuu sellaista elävää kasvua ja kehittymistä, mikä oikeuttaisi mainesanaan suuri näytelmä.
Ja kuitenkin "Pohjalaisia" on tehokas näytelmä, joka vangitsee mielenkiinnon; se on jopa hyvä näytelmä.
Missä siis piilee sen teho?
Jos voidaankin virittää keskustelu siitä, että "Pohjalaisten" yksityisten henkilöhahmojen kasvu jää keskeneräiseksi ja heikoksi, niin sitä varmempaa ja riidattomampaa on, että näytelmä perustuu heimoluonteen ja heimopiirteiden ja ylipäänsä paikallisten olosuhteiden syvälliseen tuntemukseen ja oikeaan arviointiin. Siitä kasvaa se paatos, joka aitoudellaan tunkeutuu lähelle jokaista katsojaa ja lukijaakin, siitä se eräänlainen kollektiivinen voima, joka nostaa jokaisen suomalaisen itsetuntoa ja värähdyttää hänen mieltään. Vapauden paatos rinnastuu tässä näytelmässä taitavasti ja vaivattomasti siihen kuvaan, jonka alkupiirteet tapaamme Jaakko Ilkan ja hänen pohjalaisten nuijamiestensä jäyhissä hahmoissa. Näytelmä käyttää myös hyväkseen sitä herravihaa joka on niin syvään syöpynyt kansamme vaistoihin. "Pohjalaisten" vallesmanni ei tosin murra suomea, mutta hänen annetaan eräässä tilaisuudessa käyttää ruotsia, mikä jo riittää epäilysten aiheeksi. Ja ennen kaikkea: hänet pannaan käyttämään sellaisia keinoja, jotka nostattavat vapaan pohjalaisen talonpojan veret hillittömään kuohuntaan. Tavallinen ruoska tai nagaikka, vaikutus on yhtä pelottava. Ja yhtä helposti ymmärrettävissä.
Kirjoittajan vapaudenrakkaudessa on myös johdonmukaisuutta ja tiettyä raikkautta. Tältä kannalta on hyväksyttävissä se arvostelu, jonka hän kohdistaa körttiläisyyteen, tuohon ylipäänsä arvokkaaseen ilmiöön. Suorastaan mielenosoituksellisen leiman saa kohtaus, jossa Jussi repii raittiuslupauksensa; vapaasti hän tahtoo alistua, ei sitoumuksin tai pakkokeinoin. Mitä mieltä oltaneenkin tällaisen ajankohtaan liittyvän ja ilmeisesti henkilökohtaista kantaa julistavan yksityisseikan sopivaisuudesta näytelmään, se on joka tapauksessa omiansa luomaan raikasta ja raitista taustaa Jussin viimeiselle teolle.
Tässä miehekkään vapaudentahdon tulkinnassaan tekijä koskettaa syviä kieliä. Tähdättynä tekona häjyjen esiintuominen on yhtä varmavaistoista. Hiven ikuisesti vaikuttavaa tukkilaisromantiikkaa on tässä saanut uuden muodon, ja vaikka tekijä tuomitseekin tämän ilmiön, niin Karjanmaan Köystin miehekäs esiintyminen ja kohtauksen oivallisesti ladatut repliikit sähköistävät taitavasti tämän rakenteellisesti vaikean vaiheen, samalla kun näytelmän alkupuolen hieman hajanainen mielenkiinto näin johdetaan todelliseen päähenkilöön, Jussiin. Miehekkyyden ja velvollisuudentunnon vaatimuksia tekijä korostaa myös esim. Antin paluussa karkuretkeltä ja aivan järkyttävässä muodossa loppukohtauksessa, jossa Harrin isäntä valmistautuu panemaan käsirautoihin kuolevan poikansa.
Mutta näiden enemmän tai vähemmän melodramaattisten kohtausten ohessa on siis myös romantiikkaa. Merkittäköön tällöin myös laulujen osuus. Ja kansannäytelmän aitoa ilmapiiriä lisäävät vielä osaltaan eräät humoristiseen valaistukseen joutuvat ukko- ja akkatyypit.
"Pohjalaisissa" on näin ollen runsaasti niitä aineksia, jotka vetoavat katsojaan. Siinä on myös vauhtia, ripeyttä ja sitä kauneutta, joka piilee nuoressa ihmisessä, niin naisessa kuin miehessä. Mutta kun kysymyksessä on näytelmä, niin nämä ainekset ja ominaisuudet eivät riittäisi, ellei niitä olisi tukemassa draaman lakien ja periaatteiden tuntemus. Se ei ole tässä tapauksessa perin syvällistä, mutta se on joka tapauksessa osoittautunut riittäväksi, ja eräin paikoin tekijän draamallinen vaisto on pystynyt myös pienissä yksityiskohdissa samanlaisiin täysosumiin kuin näytelmän suuressa kokonaisuudessa.
Harvinaisuuksia ovat suomalaisella näyttämöllä olleet niin käyttökelpoiset ja elinvoimaiset näytelmät kuin Artturi Järviluoman "Pohjalaisia".
Vilho Suomi.
(Esipuhe)
Kirjallisuudenlaji
Henkilöt, toimijat
Konkreettiset tapahtumapaikat
Tarkka aika
Alkukieli
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.
julkaisut
Nimi
Alanimeke
kansannäytelmä kolmessa näytöksessä
Ensimmäinen julkaisu
kyllä
Ilmestymisaika
Sivumäärä
187