Jakutian aurinko

Oi, Sputnik, rautatähti, soita vaan
iskelmää, paisko nuotteja eetteriin.
Anna viisareidesi hohtaa vuorten yllä, anna
keskiyön äänimerkin kuulua galaksien takaa,
vuosimiljoonien takaa, jolloin sade kulki
pitkin autiota ulappaa
ja höyryten kohosivat merestä tippukivet.
Anna kotiloiden huminan kertoa ajasta,
jolloin pilviverhot alkoivat repeillä,
molekyylit muodostaa ketjuja.
Ja äyriäiset nakersivat viestejä kivien pintaan.
Kerro miten simpukat kutoivat
panssaria ympärilleen, miten ne uursivat
kalliosta niin aivojen muotoisen.
Oi, Sputnik, rautatähti, suojele unta,
ripota lumensekainen ruoste näiden kattojen ylle,
kun ne nousevat ja laskevat
hengityksen tahtiin.
Valaise kadut. Viitoita tiet.
Johdata merenkulkijat - niin kuin he olisivat
pulaan joutuneet - kohti sataman valokennoja,
joista mereen läikkyy hunajaa.
Johdata kiertävää tivolia, kun se matkaa
kaupungista toiseen maailmanpyörä kontteihin purettuna.
Ja johdata minut
sitä kärrynpyörien kovettamaa polkua,
jota tivolikin kulkee, ohi karusellieläinten,
ohi sateessa turvonneen tiikerin
popcornin ja hattaran tuoksuun.

***

Kun Laika, avaruuteen unohdettu, haukahtaa, yksi kerrallaan
syttyvät hökkeleiden valot. Kello voisi olla jo seitsemän,
taivaalta pudota rautaa, mutta yhä fysiikan laki,
kiveen ja kotiloon kirjoitettu,
pyörittää tätä sinistä kylää.
Ja niin syttyy lampukka,
niin lämpenee öljyinen sydän
ja unien varjot tanssivat seinällä.
Jossakin yksinäinen koira tähyilee maata.
Varjelen tätä planeettaa, se voisi haukahtaa,
mutta radioasemat, tiedäthän, kaikki viestit,
jotka täyttävät taivaan, satelliittien kohina ja kolina.

***

Kun kuu värjää kaupungin, kristalli välkkyy
ja poreilee kirpeä juoma.
Ilta ripottaa tähdet lammikoiden pintaan.
Jään ylle leviää silkkinen viitta.
Tämä näky lumoaa meidät
kaksi hiljaista, höyryävää suuta.
Tämä on humala ilman viinaa, umpihumala tähtien soidessa,
tämä on juhlahetki avaruuden laidalla,
jalkojen alla fossiilien kohina.
Siis juokaamme malja: enää painovoima ei päde,
ja höyry saa kätkeä meidät.

*

Avaa verho.
Avaan näkymän metsään, joka on kaadettu.
Hirvi juoksee aukion poikki
hampaissaan kuu, sorkissaan narskuva hanki.
Hirvi juoksee runkojen taakse,
ja kuuluu tasainen kalkatus, junan ääni.
Hirvi juoksee halki vuosituhantisen pauhun
kohti seuraavia nollia, sinne missä jarrut kirskuvat.
Kristallimaljaa se sarvissaan kantaa, jäätä ja kuplivaa juomaa.
Siis ota lasi, lusikka ota, hämmennä kuplista puhti.
Mutta latvojen taakse, taakse pilvivuorten hirvi kiikuttaa aarteen.
Siellä väsynyt lähetti riiputtaa päätään, puhaltaa hyistä usvaa.

***

Astu vaunuun,
astu mahorkan ja keinonahan tuoksuun.
Tunne kone, sen iskut, kun manner nelistää jalkojesi ali,
tunne piennar, tunne loputtomat öljyiset hanget.
Ja kun kukkaverho rypistyy, terälehtiä sataa.
Baarivaunu keinahtelee. Kuka itkee,
itkeekö kukaan.
Kyllä kansa saa mitä tilaa,
kaksitoista miljoonaa politrukkia ja yhden herran,
metsätraktorit satoa korjaamaan. Taukopaikoille vodkarekat,
ämpäreittäin kirkasta verta
se saa vaikkei tilaa.