Teoksen nimi. Mikäli teos on julkaistu useammalla nimellä, näytetään ensimmäisen julkaisun nimi.
Sukukaktus
Tyyppi
romaanit
Tekijän nimeä klikkaamalla löydät teoslistauksen ohella lisätietoa kirjailijasta.
kuvaus
"Jonakin päivänä talo synnyttää minut – työnnän oven auki, talo lyyhistyy, rypistyy kasaan kuin vanhus ja minä kävelen ulos, haukon henkeäni."
Nuori nainen on aina rakastanut maisemassa lymyäviä tarinoita. Juurettomuuden tunne saa hänet tekemään toivioretken lapsuutensa rautatieasemalle. Sinne missä kolmen sukupolven kohtalot risteävät. Missä paljon kokeneet isoäiti ja äiti ovat karaisseet häntä, varoittaneet sortumasta heikkoon mieheen.
Nuori nainen on aina rakastanut maisemassa lymyäviä tarinoita. Juurettomuuden tunne saa hänet tekemään toivioretken lapsuutensa rautatieasemalle. Sinne missä kolmen sukupolven kohtalot risteävät. Missä paljon kokeneet isoäiti ja äiti ovat karaisseet häntä, varoittaneet sortumasta heikkoon mieheen.
Sukukaktus on Maritta Lintusen ensimmäinen romaani, tuoreesti elämältä maistuva, impressionistisissa tuokiokuvissaan vahva nuoren naisen kehitystarina. Kliseet vahvuudesta ja heikkoudesta murtuvat, kun kuvaan ilmestyy musiikinopiskelija-sivari Jiri ja orastava rakkaus vaihtuu erossa olemisen kipeyteen. Nainen löytää nukkavierun talon ja alkaa muovata siitä kotia elämänsä tarinoille ja vanhan aseman lentohiekkaan juurruttamalleen kaktusparille.
(takakansiteksti)
”Olen alkanut nähdä kauas taakseni.
Suljen silmäni ja punon yhdeksi kaiken kuulemani – pienet tarinoiden pätkät, tokaisut ja lausahdukset kahvikuppien kilahdusten lomassa – ja alan sepittää niistä itselleni juoksevia kuvia, ääniä ja ajatuksia, jotka siirtyvät menneestä minuun, minusta menneeseen, edestakaisin.”
Romaanin keskiössä on nuori nainen, jonka kasvatuksessa näkyy kahden vahvan ja tunteilemattoman naisen kädenjälki ja mielessä kolmannen polven juurettomuus. Nainen on lapsena tempaistu juuriltaan, heitetty korvesta kaupunkiin. Repäisy on jättänyt jälkensä. Nainen katsoo menneisyyteen, rakentaa kuulemistaan tarinoiden sirpaleista menetettyä kylää ja maisemaa itselleen. Kaikki on käytävä läpi, muistot, tavarat, maiseman piirteet. Ennen sitä ei nainen voi tietää mihin kuuluu ja kuka on, ennen sitä ei voi tietää omaa nimeään.
Lintunen kirjoittaa kaunista ja kiteytynyttä proosaa, jossa kolmen sukupolven tarinat ja muistot lomittuvat toisiinsa ja valaisevat vaiettuja salaisuuksia.
(Tuija Lassila/ Sanojen aika)
(takakansiteksti)
”Olen alkanut nähdä kauas taakseni.
Suljen silmäni ja punon yhdeksi kaiken kuulemani – pienet tarinoiden pätkät, tokaisut ja lausahdukset kahvikuppien kilahdusten lomassa – ja alan sepittää niistä itselleni juoksevia kuvia, ääniä ja ajatuksia, jotka siirtyvät menneestä minuun, minusta menneeseen, edestakaisin.”
Romaanin keskiössä on nuori nainen, jonka kasvatuksessa näkyy kahden vahvan ja tunteilemattoman naisen kädenjälki ja mielessä kolmannen polven juurettomuus. Nainen on lapsena tempaistu juuriltaan, heitetty korvesta kaupunkiin. Repäisy on jättänyt jälkensä. Nainen katsoo menneisyyteen, rakentaa kuulemistaan tarinoiden sirpaleista menetettyä kylää ja maisemaa itselleen. Kaikki on käytävä läpi, muistot, tavarat, maiseman piirteet. Ennen sitä ei nainen voi tietää mihin kuuluu ja kuka on, ennen sitä ei voi tietää omaa nimeään.
Lintunen kirjoittaa kaunista ja kiteytynyttä proosaa, jossa kolmen sukupolven tarinat ja muistot lomittuvat toisiinsa ja valaisevat vaiettuja salaisuuksia.
(Tuija Lassila/ Sanojen aika)
Kirjallisuudenlaji
Aiheet ja teemat
Henkilöt, toimijat
Päähenkilöt
Tapahtumapaikat
Alkukieli
Tekstinäyte
Tämä talo on nyt elävä.
Avaan sen vatsan, astun sisään ja lämmittelen itseäni. Uuni on täynnä hiillosta ja talo hengittää risahdellen, kun sen kivimuuri vuoroin lämpenee ja viilenee.
Maistelen kulmikkaita sanoja: kurkihirsi, harkko, sokkeli - rakennuksen luita, jänteitä, napakkaa lihaa.
Lähden liikkeelle alusta ja se alku on tämä talo.
Kasvan ja lihon, jatkan siitä mihin jäin vuosia sitten. Jonakin päivänä talo synnyttää minut - työnnän oven auki, talo lyyhistyy, rypistyy kasaan kuin vanhus ja minä kävelen ulos, haukon henkeäni.
Avaan sen vatsan, astun sisään ja lämmittelen itseäni. Uuni on täynnä hiillosta ja talo hengittää risahdellen, kun sen kivimuuri vuoroin lämpenee ja viilenee.
Maistelen kulmikkaita sanoja: kurkihirsi, harkko, sokkeli - rakennuksen luita, jänteitä, napakkaa lihaa.
Lähden liikkeelle alusta ja se alku on tämä talo.
Kasvan ja lihon, jatkan siitä mihin jäin vuosia sitten. Jonakin päivänä talo synnyttää minut - työnnän oven auki, talo lyyhistyy, rypistyy kasaan kuin vanhus ja minä kävelen ulos, haukon henkeäni.
Julkaisuissa alkukielinen julkaisu, 1. suomenkielinen julkaisu, eri käännökset ja mahdolliset muut käännökset.