Orne, Pekka
Elämäkertatietoa
Syntynyt
12.9.1964 Turussa, asuu Turussa
Opinnot
merkonomi, MTT, YO, VTS
Ammatti
markkinointipäällikkö
Harrastukset
lukeminen, penkkiurheilu, liian satunnainen liikunta
12.9.1964 Turussa, asuu Turussa
Opinnot
merkonomi, MTT, YO, VTS
Ammatti
markkinointipäällikkö
Harrastukset
lukeminen, penkkiurheilu, liian satunnainen liikunta
Tekstinäyte
Ensimmäinen luku romaanista Punainen keinuhevonen
1. LOPPU
Lämpö tuntui mukavasti hartioilla. Aurinko porotti selkääni kuumana, kuten aina täällä näin keskipäivällä. Lämmin tuulenhenkäys ei juurikaan tuntunut vilvoittavalta. Pidin silmäni kiinni ja yritin nauttia olotilastani. Alla oleva hiekka poltti varpaitani, jotka olivat pyyheliinan reunan ulkopuolella. Aaltojen kohina kuului voimakkaana, samoin kuin isojen vesilintujen huudot kauempaa. Tuuli suhisi myös palmuissa, mutta sitä ei meren kohinalta juurikaan kuullut. Luonto on aivan mahtavaa, ajattelin kääntyessäni selälleni. Avasin silmäni ja taas kerran taivaan sinisyys häikäisi minut. Mietin, mahtaako tähän ikinä tottua. Linnut lentelivät ylhäällä ja useammassakin kohdassa näkyi suihkukoneen jättämä valkoinen viiva. Kyllä on rauhallista. Kukaan ei käske menemään minnekään ja mihinkään ei itse asiassa ole kiirekään. Katsoin vierelleni ja nainen näytti nukkuvan. Otin käteeni polttavaa hiekkaa ja valutin sitä hänen paljaalle vatsalleen. Hän avasi silmänsä ja hymyili.
- Pitäisi varmaan mennä jo pois auringosta, hän sanoi.
- Niin pitäisi. Ja janokin alkaa olla.
Menimme kuitenkin vielä kerran uimaan. Hiekka poltti jalanpohjia juostessamme tyrskyihin. Aallot löivät mukavasti vastaan ja suolainen vesi tuntui hetken vilvoittavalta. Kohta jatkoimme lojumista palmujen katveessa, pienellä terassillamme. Palvelijamme toi meille juotavaa kookospähkinästä. Kauempana näkyi menevän myös iso valtamerialus. Olisikohan ollut öljytankkeri.
Päivän tärkeimmät tapahtumat olivatkin suunnilleen tässä, ajattelin. Kiireettömyys leimaa kaikkea. Ajalla ei ole oikeastaan väliä. Jopa henkilökuntamme on kaikkea muuta kuin täsmällistä. Olenkin yrittänyt kaiken aikaa sanoa heille, että maksan mielelläni ekstraa heidän täsmällisyydestään. Mutta he vastaavat vain "kyllä, kyllä" valkoiset hampaat hohtaen ja kuitenkaan mikään ei muutu. On tämä kuitenkin toisenlaista kuin Suomessa, huomasin taas ajattelevani. Tietenkin ilmojenkin puolesta, mutta muutenkin. Hymy tuli väkisinkin huulilleni, kun ajattelin vanhaa työpaikkaani. Siellähän raadatte, ajattelin, kun otin mukavamman asennon ja hörppäsin pillistä kylmää juomaa. Hiki virtasi, vaikka loikoilimme varjossa. Minua oli kyllä onnistanut, ajattelin. Tällaisesta sitä sitten aina on haaveillut, mietin katsellessani ympärilleni. Meidän rantasaunamme oli tällainen paikallisen tyylin mukainen bungalow. Olikin muuten hankala homma saada tänne oikein kunnon puukiuas Suomesta. Osa näistä ympärillämme huojuvista palmuista oli kylläkin istutettu. Rantaviivaa oli silmänkantamattomiin. Ja kaikki on muuten minun, voisin mainita. Ja sitten jos vielä katsoi tuota isoa päärakennusta, joka hahmottui kauempana takana, niin se olikin jo ehkä enemmän kotimaisen tasoinen. Ainakin mitä tulee varustetasoon. Ei sitä länsimainen ihminen - ainakaan se kenellä on rahaa - suostu ihan helpolla mukautumaan aivan kaikkeen. Vaikka niinhän sitä kyllä sanotaan, että maassa maan tavalla.
Kuulin pienen kellon kilahtavan kauempana. Se oli sellainen oikea vanhan ajan ruokakello. Pidimme tietystä päivärytmistä kuitenkin kiinni. Molemmat lämpimät ateriat tarjottiin täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Tätä ensimmäistä voisi ehkä kutsua kyllä ennemmin myöhäiseksi brunchiksi, sillä emme syöneet varsinaista aamupalaa ennen rannalle menoa.
Katselin naista vierelläni. Rusketus näytti jo siltä, kuin hän olisi aina ollut näin ruskea.
- Mitä katselet?
- Sinua.
- Miksi?
- Kaunista on mukava katsella, sanoin hymyillen.
Hän hymyili takaisin. Kauneushan on katsojan silmissä taas sitten se. Ei kertaakaan vielä, koko puolen vuoden aikana, ei yhtään ainoatakaan poikkipuolista sanaa. Ei riidan poikastakaan. Se oli itse asiassa suurin pelkoni tänne muuttamisessa. Mitä jos emme täällä tulisikaan toimeen keskenämme? Toistaiseksi se oli ollut turha pelko. Tämä oli kuin paratiisi. Jo se, että kaikki siteet vanhaan maailmaan olivat poikki, olisi omiaan tuomaan jännitettä. Ei voi soittaa vanhoille ystävilleen. Ei sukulaisille. Ei kenellekään. Kukaan ei meistä tiedä mitään. Pelkään, että ne jotka meitä etsivät, tulevat ja vievät tämän kaiken pois. Ennen tätä hetkeä en ole kertonut kenellekään mitään. Ja nytkään minä en kerro missä me olemme. En uskalla. Haluaisin kuitenkin kertoa tarinani ja miten tähän on tultu.
1. LOPPU
Lämpö tuntui mukavasti hartioilla. Aurinko porotti selkääni kuumana, kuten aina täällä näin keskipäivällä. Lämmin tuulenhenkäys ei juurikaan tuntunut vilvoittavalta. Pidin silmäni kiinni ja yritin nauttia olotilastani. Alla oleva hiekka poltti varpaitani, jotka olivat pyyheliinan reunan ulkopuolella. Aaltojen kohina kuului voimakkaana, samoin kuin isojen vesilintujen huudot kauempaa. Tuuli suhisi myös palmuissa, mutta sitä ei meren kohinalta juurikaan kuullut. Luonto on aivan mahtavaa, ajattelin kääntyessäni selälleni. Avasin silmäni ja taas kerran taivaan sinisyys häikäisi minut. Mietin, mahtaako tähän ikinä tottua. Linnut lentelivät ylhäällä ja useammassakin kohdassa näkyi suihkukoneen jättämä valkoinen viiva. Kyllä on rauhallista. Kukaan ei käske menemään minnekään ja mihinkään ei itse asiassa ole kiirekään. Katsoin vierelleni ja nainen näytti nukkuvan. Otin käteeni polttavaa hiekkaa ja valutin sitä hänen paljaalle vatsalleen. Hän avasi silmänsä ja hymyili.
- Pitäisi varmaan mennä jo pois auringosta, hän sanoi.
- Niin pitäisi. Ja janokin alkaa olla.
Menimme kuitenkin vielä kerran uimaan. Hiekka poltti jalanpohjia juostessamme tyrskyihin. Aallot löivät mukavasti vastaan ja suolainen vesi tuntui hetken vilvoittavalta. Kohta jatkoimme lojumista palmujen katveessa, pienellä terassillamme. Palvelijamme toi meille juotavaa kookospähkinästä. Kauempana näkyi menevän myös iso valtamerialus. Olisikohan ollut öljytankkeri.
Päivän tärkeimmät tapahtumat olivatkin suunnilleen tässä, ajattelin. Kiireettömyys leimaa kaikkea. Ajalla ei ole oikeastaan väliä. Jopa henkilökuntamme on kaikkea muuta kuin täsmällistä. Olenkin yrittänyt kaiken aikaa sanoa heille, että maksan mielelläni ekstraa heidän täsmällisyydestään. Mutta he vastaavat vain "kyllä, kyllä" valkoiset hampaat hohtaen ja kuitenkaan mikään ei muutu. On tämä kuitenkin toisenlaista kuin Suomessa, huomasin taas ajattelevani. Tietenkin ilmojenkin puolesta, mutta muutenkin. Hymy tuli väkisinkin huulilleni, kun ajattelin vanhaa työpaikkaani. Siellähän raadatte, ajattelin, kun otin mukavamman asennon ja hörppäsin pillistä kylmää juomaa. Hiki virtasi, vaikka loikoilimme varjossa. Minua oli kyllä onnistanut, ajattelin. Tällaisesta sitä sitten aina on haaveillut, mietin katsellessani ympärilleni. Meidän rantasaunamme oli tällainen paikallisen tyylin mukainen bungalow. Olikin muuten hankala homma saada tänne oikein kunnon puukiuas Suomesta. Osa näistä ympärillämme huojuvista palmuista oli kylläkin istutettu. Rantaviivaa oli silmänkantamattomiin. Ja kaikki on muuten minun, voisin mainita. Ja sitten jos vielä katsoi tuota isoa päärakennusta, joka hahmottui kauempana takana, niin se olikin jo ehkä enemmän kotimaisen tasoinen. Ainakin mitä tulee varustetasoon. Ei sitä länsimainen ihminen - ainakaan se kenellä on rahaa - suostu ihan helpolla mukautumaan aivan kaikkeen. Vaikka niinhän sitä kyllä sanotaan, että maassa maan tavalla.
Kuulin pienen kellon kilahtavan kauempana. Se oli sellainen oikea vanhan ajan ruokakello. Pidimme tietystä päivärytmistä kuitenkin kiinni. Molemmat lämpimät ateriat tarjottiin täsmälleen samaan aikaan joka päivä. Tätä ensimmäistä voisi ehkä kutsua kyllä ennemmin myöhäiseksi brunchiksi, sillä emme syöneet varsinaista aamupalaa ennen rannalle menoa.
Katselin naista vierelläni. Rusketus näytti jo siltä, kuin hän olisi aina ollut näin ruskea.
- Mitä katselet?
- Sinua.
- Miksi?
- Kaunista on mukava katsella, sanoin hymyillen.
Hän hymyili takaisin. Kauneushan on katsojan silmissä taas sitten se. Ei kertaakaan vielä, koko puolen vuoden aikana, ei yhtään ainoatakaan poikkipuolista sanaa. Ei riidan poikastakaan. Se oli itse asiassa suurin pelkoni tänne muuttamisessa. Mitä jos emme täällä tulisikaan toimeen keskenämme? Toistaiseksi se oli ollut turha pelko. Tämä oli kuin paratiisi. Jo se, että kaikki siteet vanhaan maailmaan olivat poikki, olisi omiaan tuomaan jännitettä. Ei voi soittaa vanhoille ystävilleen. Ei sukulaisille. Ei kenellekään. Kukaan ei meistä tiedä mitään. Pelkään, että ne jotka meitä etsivät, tulevat ja vievät tämän kaiken pois. Ennen tätä hetkeä en ole kertonut kenellekään mitään. Ja nytkään minä en kerro missä me olemme. En uskalla. Haluaisin kuitenkin kertoa tarinani ja miten tähän on tultu.